Romaani vai piilohistoria?
Kovin kummoista salapoliisintyötä ei tarvitse tehdä identifioidakseen kirjan päähenkilöiden esikuvat: Pete on kirjoittaja itse, Anja on Heidi Hautala, Tero on Teppo Turkki, Jussi on Pekka Haavisto ja kirjan Darth Vader, Antero Kuikkaneva on Eero Paloheimo, tosin niin että heihin on voitu liittää piirteitä muistakin esikuvista. Muita tunnistettavia vihreän liikkeen hahmoja ei kirjassa esiinny, ei edes Planeetta-lehden (Suomi) porukan ulkoringissä pyörinyt Osmo Soininvaara. Seikka, jonka luen Soininvaaran Saurin kirjaa käsittelevän blogikommentin rivien välistä häntä harmittavan, etenkin kun se johti Hesarin arvostelijan yhdistämään hänet Kuikkanevaan, joka kirjassakin on melkein joka suhteessa Soininvaaran antiteesi.
Pete, Anja ja Jussi ovat muissa yhteyksissä pyhäksi perheeksikin ristitty porukka, joka alulle panemansa puolueen alkuaikoina johti liikettä varsin suvereenisti ja toimi yllämainitussa järjestyksessä sen kolmena ensimmäisenä puheenjohtajana, aivan kuten oikeassa elämässä esikuvat Vihreän Liiton johtajina. Saurin kuvauksen mukaan porukan kunkku oli kuitenkin Jussi, joka jakoi tehtävät ja määräsi Peten toimimaan ensin puoluesihteerinä, sitten puheenjohtajana ja lopulta ottamaan Helsingin kunnallispolitiikan haltuunsa samalla kun Anja ottaisi Eurooppa-politiikan ja Jussi valtakunnan politiikan. Kertomus etenee esikuvahenkilöiden todellisia elämäntilanteita ja tapahtumia myötäillen, vaikka loppua kohden erkaantuu jo todellisuudesta viimeistään silloin, kun Jussista ryhdytään tekemään YK:n pääsihteeriä.
Kirjallisena suorituksena kirja on vaikea arvioitava. Helsingin Sanomien arvostelija ratkaisee lopulta ongelman kertomalla, että teos ”on romaanina hahmoton, kotikutoisen törppö möhkäle. Mutta myös kiinnostava, lämminhenkinen ja hauska”. Näistä jokainen lukija voi valita ne adjektiivit joita haluaa painottaa, ja lisätä niihin omiaankin.
Saurin teos ei tule kilpailemaan sen enempää kauno- kuin tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnosta, mikä ei tarkoita sitä etteikö se voisi ansaita paremman arvosanan kuin moni näiden loppukilpailuun yltänyt. Faktan ja fiktion välimaasto on vaikea maisema, mutta tässä tapauksessa tämän dikotomian ohi nousee kuitenkin teoksen luonne omaelämäkertana, jollaisena pidän sitä kotikutoisen kiinnostavana.
Kirjan kummajaisuus on lyhyinä pätkinä etenevän pääkertomuksen lomassa samanlaisina pätkinä etenevä kuvaus Viipurin miltei vastarinnatta tapahtuneesta siirtymisestä puna-armeijan haltuun kesällä 1944. Sitä puitiin aina korkeinta oikeutta myöten, jossa tuomion osuudestaan Viipurin heikkoon puolustukseen saivat eversti Kemppi ja majuri Bäckman. Kannaksen kesän 1944 tapahtumat ovat kaikkineen edelleen (sota)historiallisen mielenkiinnon ja väittelyn kohteena. Oman lisänsä tähän tuo nyt Sauri, joka kirjassaan antaa ymmärtää, että Viipurin tyhjennys oli suomalaisia joukkoja säästävä teko, jotta vihollinen voitaisiin pysäyttää puolustuksellisesti edullisemmalla linjalla ja oli itse asiassa ylemmältä tulleen salaisen käskyn mukainen.
Epäillä voi, että tämä osio on syntynyt muusta kirjasta ja sen teemoista irrallisena, mutta katsottu mahdolliseksi sijoittaa tähän yhteyteen, jos ei muuten niin sen säikeen varassa, että yksi Viipurin tapahtumiin liittyvä henkilö oli Viipurin puolustuksesta vastaavan armeijakunnan esikunnassa palvellut silloinen everstiluutantti Yrjö Hautala, Heidi Hautalan isä. Avoimeksi jää, onko Saurin Viipurin tyhjennyksestä esittämä kertomus täyttä fiktiota vai teoria, jota kirjoittaja itse pitää ainakin mahdollisena. Tämän pohdinnan soisi jatkuvan jollain historiantutkimuksen foorumilla.
Tammikuu 2015
