Ankkalammikon lehdistömyrskyt
Suomenruotsalaisen ankkalammikon lippulaiva on Amos Andersonin kukoistukseensa nostama Hufvudstadbladet, jota hallitsee hänen testamentillaan perustama yhdistys Konstsamfundet. Konstsamfundetiin ei niin vain liitytä vaan itse itseään täydentävä yhdistys toimii ja hallitsee miljardiomaisuutta 18 jäsenen voimin. Sen hallituksen puheenjohtaja on ankkalammikon kruunaamaton kuningas Christoffer Taxell, joka Konstamfundetin puheenjohtajuuden ohella on ollut kansanedustaja, RKP:n puheenjohtaja toisessa polvessa, yksitoista vuotta ministerinä, Partekin toimitusjohtaja, Åbo Akademin kansleri ym.
Lars Rönnin muistelmakirja ei käsittele erityisesti Taxellia, mutta elämäntyönsä 34 vuoden ajan Hufvustadsbladetin palveluksessa toimittajana, toimituspäällikkönä ja lehtiyhtiön toimitusjohtajana tehnyt Rönn ei olisi voinut siitä kertoa ellei mukaan monissa paikoissa tulisi viittauksia myös Taxelliin. Välittömässä yhteistyösuhteessa he eivät olleet, mutta muutaman kerran Rönn tuli ehkä epähuomiossa astuneeksi Taxellin suosikkien varpaille sillä seurauksella, että hänet harvinaisten äänestysten jälkeen pudotettiin vakuutusyhtiö Veritasin hallituksesta. Avoimen osuuden hoiti Konstsamfundetin silloinen toimitusjohtaja Lasse Koivu, mikä Rönnin mielestä ei olisi voinut tapahtua ilman Taxellin toimeksiantoa.
Taxell on kuitenkin sivuhenkilö kirjan kertomuksessa, jossa on sekä hyviksiä että pahiksia. Jälkimmäisiin kuuluu ennen muuta Per-Erik Lönnfors, jonka jo kohta 30 vuotta sitten julkaistu kirja Mannerheimintie 18 – HBL:n ja Konstsamfundetin osoite – koettiin skandaalinomaisena oman pesän likaamisena, erityisesti Konstamfundetin toimitusjohtajana Carl-Olof Tallgreniin ja Lönnforsia Hbl:n toimitusjohtajana seuranneeseen Lars Rönniin kohdistuneen kovan arvostelun vuoksi. Edes HBL:n ikoninen päätoimittaja Jan-Magnus Jansson ei säästynyt arvostelulta, vaikka häneen se kohdistettiin varsin hienovaraisessa muodossa.
Nyt on Rönnin vuoro maksaa potut pottuina, ykköskohteena juuri Lönnfors. Muita suorasanaisesti matalaksi pantuja ovat erotetuksi tullut Borgåbladetin päätoimittaja Rolf Gabrielsson ja häntä viimeiseen asti tukenut, lehden päätoimittajan paikalta kaupunginjohtajaksi siirtynyt paikallispoliitikko P.H. Nyman. Muiden kohdalla kielteinen arviointi jää sen verran taidokkaan sanataiteen varjoon, että kaikki eivät sitä välttämättä huomaa. Jopa Rönnin korkealle ylistämä Jan-Magnus Janssonkaan ei ilman tällaista käsittelyä selviä.
Vaikka Rönnin kirja eteneekin pitkälti henkilöluetteloinnin ja -kuvauksen kautta saa kirjasta toki jonkinlaisen, vaikkakin tarkkuusasteeltaan ylimalkaisen kuvan Hufvudstadbladetin ja ruotsinkielisen lehdistön tilasta ja kehityksestä kirjoittajan aktiivivuosien aikana. Se oli aikaa jolloin HBL ja Konstsamfundet määrätietoisesti alkoivat laajentaa otettaan ruotsinkielisessä lehtikentässä, vaikka yritykset päästä pureutumaan myös Pohjanmaalle lopulta epäonnistuivat. Tämän laajentumisen avain ei ollut HBL:n ylivertaisessa tuottoisuudessa vaan sen takana olevan Konstsamfundetin omaisuusmassassa, joka Amos Andersonin testamentin mukaankin on käytettävä Hufvudstasbladetin ilmestymisen turvaamiseksi. Sen perusteella tulee lehden ilmestyminen jatkumaan vielä näköpiirissä olevan tulevaisuuden rajan yli. Och när allt kommer omkring on se asia, josta suomenkielisenkin lehdistön moniarvoisuudesta välittävien kannattaa olla kiitollinen.
Tammikuu 2015
