Hätähuuto elokuvakulttuurin puolesta
Jos suomalaisesta elokuvakulttuurista, erotuksena elokuvien tekijöistä, pitää nostaa esiin yksi nimi ylitse muiden, se on eittämättä Peter von Bagh, jonka asiantuntemus ja antaumuksellisuus – tietämys ja rakkaus – elokuvataiteeseen ja sen historiaan käy myös hänen Muisteja kirjastaan vakuuttavasti ilmi.
Elokuvakulttuurin asema Suomessa ei tietenkään ole ollut vain yhden ihmisen varassa, mutta perin toisenlainen ja heikompi se olisi ilman Baghin osuutta. Bagh oli keskeisesti mukana kaikessa elokuva-alaan liittyvässä: kriitikkona, elokuvakerhon vetäjänä, Sodankylän elokuvafestivaalien perustajajohtajana, Filmihullun päätoimittajana, tieto-Finlandialla palkittuna n. 40 kulttuuri- ja elokuva-aiheisen kirjan tekijänä, kymmenien (tv-)dokumenttielokuvien ja yhden kokopitkän dokumentaarisia elementtejä sisältäneen Kreivi-elokuvan ohjaajana, kolmen Risto Jarvan elokuvan käsikirjoittajana, Cannesin filmifestivaalien pääjuryn jäsenenä, Suomen elokuva-arkiston toiminnanjohtajana ja ohjelmistosuunnittelijana. Tällaisesta urasta riittää joka lohkolta mielenkiintoista kerrottavaa. Useimmat kuitenkin muistavat Baghin parhaiten sadan legendaarisen Elämää suuremmat elokuvat -radio-ohjelman tekijänä ja sen miten hänen kuvauksensa avasivat useimmille kuulijoille aivan uusia näkökulmia esiteltyihin elokuviin.
Baghin suhdetta alan moniin toimijoihin ja instituutioihin voi kuvata dialektiseksi. Hänen hampaankoloonsa on jäänyt paljon sanottavaa esim. omien elokuviensa saamasta riittämättömästä arvostuksesta sekä kriittistä kerrottavaa niin monista henkilöistä kuin yliopistosta, päivälehdistä, kustannusliikkeistä, elokuva-arkistosta, Yleisradiosta tai opetusministeriöstä. Bagh oli myös Englannissa väitellyt alan tohtorismies ja monet hänen kirjansa kertovat monumentaalisesta paneutumisesta aiheeseen, mutta alan tutkintovaatimuksiin ei yhtäkään hänen teksteistään ole kelpuutettu. Pitkän sairauden murtamana syyskuussa viime vuonna kuollut Peter von Bagh ehti viimeistellä omaelämäkertansa julkaisuvalmiiksi vain vähän ennen kuolemaansa. Tietoisuus taudin etenemisestä on voinut vaikuttaa siihen peittelemättömään suorasanaisuuteen, jolla hän monia yllämainittuja instituutioita ja niissä toimineita henkilöitä arvioi. Jotkut heistä voivat Muisteja lukiessaan loukkaantua vähän katkeroituneen maun jättäneestä kirjasta. Henkilökritiikissä ei kuitenkaan viivytä liian pitkään ja sitä tasapainottavat monista työtovereista kirjoitetut pidemmät ja arvostavat kuvaukset.
Avomielisyys ei ehkä näy yhtä hyvin Baghin lyhyesti käsitellessä menneisyyttään taistolaisliikkeen virrassa. Mausteena tässä on paremminkin silottelu kuin selittely, mikä olisikin sikäli tarpeetonta, ettei Baghin voi osoittaa koskaan päästäneen politrukin roolia aidon elokuvarakkautensa edelle.
Kirjaa leimaa huoli elokuvakulttuurin tulevaisuudesta digitalisoituvan maailman uhatessa vähitellen hävittää niin elokuvateatterit, selluloidikopiot kuin niihin perustuvat elokuvan kokemistavat. Bagh kuitenkin torjuu hänelle tarjotun luddiitin manttelin, mutta siteeraa kuitenkin Aki Kaurismäkeä: ”Oikea elokuva on valoa, digitaalinen elektroniikkaa”
Joulukuu 2014
