Olavi Paavolaisen loisto himmenee Panu Rajalan käsittelyssä
Viisikymmentä vuotta kuolemansa jälkeen Paavolainen herättää edelleen – tai oikeammin jälleen – kiinnostusta ja polemiikkia. Kaikista hänen pääteoksistaan on 2000-luvulla otettu uusia painoksia. Synkkä yksinpuhelu (johon kirjoitin esipuheen) ilmestyi viime vuonna Virossa ja tekijästä itsestään on ilmestynyt tänä syksynä kaksikin uutta elämäkertaa, Hannu Riikosen ja tämä Panu Rajalan tekemä. Vuoden alussa ilmestyi myös Ville Laamasen väitöskirja Olavi Paavolaisen 30-luvun menestysteokset synnyttäneistä matkoista sekä hänen Neuvostoliiton matkastaan vuonna 1939, josta hän ei kuitenkaan koskaan odotettua kirjaa enää tehnyt. Edelliset kattavat Paavolais-elämäkerrat ovat vuosilta 1975 (Matti Kurjensaari) ja 1991 (Jaakko Paavolainen).
Rajala on sujuva ja aiheeseensa tarkkaan perehtyvä kirjoittaja, joka tietää myös mikä kiinnostaa ja myy. Rajala, jolla on itselläänkin alalta kokemusta, tietää että tälllainen asia on tietenkin Paavolaisen runsaat ja moninaiset naissuhteet, eikä mitään perusteltua elämäkertaa hänestä voisi kirjoittaa ilman näiden käsittelyä. Aiemmat elämäkerturit ovat olleet niiden suhteen turhankin pidättyviä, esim. Kurjensaari ei mainitse lainkaan suhdetta Hertta Kuusisen kanssa, eikä Jaakko Paavolainen halunnut vahvistaa Olavin intiimiä suhdetta 22-vuotta vanhempaan Ain’Elisabeth Pennaseen, jonka Rajala hyvin yksiselitteisesti katsoo toteen näytetyksi.
En tunne Paavolais-kirjallisuutta niin hyvin, että voisin todeta onko Rajala mahdollisesti löytänyt muitakin aiemmin mainitsemattomia suhteita. Sellaisen hän olisi mielellään esitellyt myös Paavolaisen ja häntä 17-vuotta vanhemman Hella Wuolijoen välillä, mutta joutuu tyytymään vihjailuun. Alaviitteessä hän viittaa ehkä häivähdyksen pettymystä maustamana, etten ole omassa Wuolijoki-biografiassani antanut ”vihjettä eroottisesta suhteesta Hellan ja Olavin välillä”. Wuolijoella oli kyllä useita suhteita, mutta vain häntä joskus huomattavastikin vanhempien miesten kanssa, ja luulen että vihjauskin suhteesta Paavolaisen kanssa olisi myös jäänyt muistiin kotipuheista, joissa Paavolainen usein esiintyi.
Muutamia selviä virheitä löytyy Rajalan Hella Wuolijokea käsittelevistä osioista. Ne eivät kokonaiskuvaa muuta, mutta herättävät aina epäilyn, että onko tällaisia ja kuinka paljon myös muissa kohdissa, joissa en niitä oman tietopohjani perusteella näe.
Olavi Paavolainen oli tulenkantajasukupolven loistavin tähti, joka otti voimakkaasti kantaa moniin asioihin ja ihmisiin, mutta sitoutumatta mihinkään poliittiseen suuntaan tai ideologiaan. Esteettisesti hän lumoutui Nürnbergin puoluepäivien spektaakkeleista tavalla, joka johti epäilyihin myös ideologisesta samanmielisyydestä, mutta voi olla että hän olisi käsitellyt Neuvostoliittoakin samankaltaisella otteella, jos siitä kaavailtu kirja olisi koskaan toteutunut. Välirauhan aikana hän haki kontaktia pieneen kapteeni Kalstan kotikutoisten natsien ryhmään ja opiskeli Helvi Hämäläisen kanssa Hitlerin Mein Kampf -teosta, mutta ei katkaissut suhteitaan liberaaleihin ja vasemmistolaisiin ystäviinsä.
Sodan jälkeen Paavolainen julkaisi sodanaikaiset päiväkirjansa kaksiniteisenä Synkkänä yksinpuheluna. Se että ne olivat jälkikäteen editoituja on kiistatonta. Mutta olivatko ne myös jälkikäteen sepitettyjä tarkoituksena antaa todellisuudesta poikkeava kuva. Paavolaisesta johdonmukaisena sotakriitikkona taitettiin peistä jo heti niiden ilmestyttyä. Rajalalla ei ole juurikaan uskoa niiden aitouteen, ja hän voi vyöryttää runsaasti aikalaistodisteita myös Paavolaisen omasta kirjeenvaihdosta osoittaakseen, että Paavolainen jakoi jatkosodan alussa vallinneen sotainnostuksen Suur-Suomi haaveineen.
Paavolainen ei henkilönä juuri ymmärrystä eikä sympatiaa Rajalalta saa, eikä kenties sitä ansaitsekaan. Silti voi todeta, että tässä kohdin vaikuttaa myös Rajalan vastenmielisyys sille poliittiselle viitekehitykselle, jonka käyttöön Synkkä yksinpuhelu oli käyttökelpoinen dokumentti. Yleinen käsitys on, että Synkän yksinpuhelun saama kriittinen vastaanotto olisi syy siihen, että
Paavolaisen kirjallinen työ ei enää tuottanut mitään uutta julkaistavaa sodan jälkeen. Rajala toteaa ihan oikeuteusti, että keskeinen valtalehdistö antoi kiittävät arvostelut yksinpuhelusta, mutta se ei poista sitä, että aiemmin juhlittu Paavolainen otti erityisen raskaasti ne monet myös hänen aiemmasta ystäväpiiristään tulleet ja henkilökohtaisuuksiinkin menneet tuomiot jotka päiväkirjoistaan sai. Sen jälkeen mitkään yritykset – Hertta Kuusisen maanitteluista Urho Kekkosen kannustukseen – eivät saaneet häntä edes yrittämään kirjoittamista. Hella Wuolijoki järjesti hänet radioteatterin johtajaksi sodan jälkeen ja hän oli siinä tehtävässä kohtuullisen menestyvä kunnes alkoholismi mursi hänen lopunkin työkykynsä ja -halunsa.
Panu Rajalan edellinen laaja elämäkerta oli Mika Waltarista kertova Unio Mystica. Toisena tulenkantajana Waltarilla onkin epäilemättä keskeinen osa Paavolaisesta kertovassa kirjassa, mutta vaikutelmaksi jää, että Rajala on halunnut hyödyntää edellisestä työstään kertynyttä Waltari-tuntemustaan tuodakseen Waltarin esiin sellaisissakin yhteyksissä ja vertailuissa, joissa siihen ei oikein olisi aihetta.
Lokakuu 2014
