Ruotsi kansainvälisen politiikan pienenä suurvaltana
Ruotsissa syntynyt ja isänsä mukana saamansa Sveitsin kansalaisuuden18-vuotiaana Ruotsin kansalaisuudeksi vaihtanut Pierre Schori on Ruotsin ulkopolitiikassa näyttävimmän uran tehnyt maahanmuuttaja. Hän ei lapsuudessaankaan kohdannut samanlaisia maahanmuuttajiin kohdistuneita epäluuloja kuin monet muut, mutta joutui kansainvälisten yhteyksiensä vuoksi myöhemmin Ruotsin Säpon tarkkailun kohteeksi, minkä vaivalloisista selvittely-yrityksistä hän kirjassaan myös kertoo.
Vuonna 1938 syntynyt Schori matkusteli jo nuorena maailmalla laajasti ja hänestä tuli sosialidemokraatteihin liityttyään 60-luvulla puolueen kansainvälisten asioiden sihteeri. Silloinen Ruotsin SAP oli ollut yhtäjaksoisesti hallituksessa sen suvereenina johtajana jo kolmenkymmenen vuoden ajan ja sillä oli tuona Olof Palmen, Willy Brandtin ja Bruno Kreiskyn aikakauden Sosialistisen internationaalin kantavana voimana merkittävä rooli maailmanpolitiikassa.
Juuri Schori oli keskeinen toimija, kun sosialidemokraatit rakensivat yhteyksiään latinalaiseen Amerikkaan, Afrikkaan ja Lähi-itään ja näillä alueilla toimiviin vapautusliikkeisiin. Tästä Schorilla on paljon mielenkiintoista kerrottavaa. Ruotsin aktiivisuus mm. eteläisen Afrikan vapautusliikkeiden ja palestiinalaisten tukena herätti epäluuloja Yhdysvalloissa ja johti Palmen pääministerikaudella Ruotsin ja USA:n suhteiden viilentymiseen. Sillä oli aikanaan seurauksia myös Schorille, jonka ehdokkuuden Kosovon YK-operaation johtoon amerikkalaiset myöhemmin torppasivat.
Kylmän sodan aikana Ruotsin aktiivisuudella oli kuitenkin suuri merkitys siinä, että se tarjosi rotusortoa ja kolonialismia vastaan kamppaileville voimille sekä poliittista että rahallista tukea muualtakin kuin sitä omien valtapoliittisten pyrkimystensä tueksi jakaneelta Neuvostoliitolta. Siten oli ymmärrettävää, että vankilasta vapautuneen Nelson Mandelan ensimmäinen kiitosmatka suuntautui Ruotsiin ja muihin pohjoismaihin (ja sitä kautta Suomikin sai tunnustusta Ruotsin tukeen nähden huomattavasti myöhemmästä ja vaatimattomammaata tuestaan apartheidin vastustajille).
60- ja 70-luvun Ruotsin sosialidemokratialla oli politiikan sisällöllisistä vastakkaisuuksista huolimatta kuitenkin tiettyä ulkoista samankaltaisuutta Neuvostoliiton kommunistisen puolueen käyttäytymisen kanssa kansainvälisessä kanssakäymisessä. Molempia yhdisti pitkän ja haastamattomalta näyttäneen valtakauden antama suvereeni ja opettavainen itsevarmuus suhteessa vähäisempiin toimijoihin, minkä Schorikin ohimennen noteeraa.
Schori oli Olof Palmen läheinen luotettu, yksi nk. ”Palmen pojista”. Hänen nousujohteinen uransa johti puoluetoimistosta Ruotsin ulkoministeriön osastopääliköksi, pääministerin kanslian avustajaksi ja SAP:n jouduttua v. 1976 oppositioon uudelleen puolueen kansainväliseksi sihteeriksi ja puolueen palattua valtaan lähes kymmeneksi vuodeksi Ulkoministeriön valtiosihteeriä vastaavaksi ykkösvirkamieheksi.
SAP:n jouduttua uudelleen oppositioon 1991 Schori valittiin Ruotsin parlamenttiin, ja kun puolue palasi kolme vuotta myöhemmin valtaan tuli Schorista kehitysministeri (biståndsminister). Hän olisi toivonut ulkoministerin salkkua, mutta Palmea puoluejohdossa seurannut Ingvar Carlsson katsoi, että siihen oli nimitettävä nainen. Viisi vuotta hallituksessa istuttuaan Schori käväisi vuoden Euroopan parlamentissa ennen nimitystään Ruotsin YK-suurlähettilääksi. Lähettiläskautensa päätyttyä Schoria on edelleen käytetty YK-tehtävissä Zimabwessa ja Norsunluurannikolla. Vaikka Schori on Ruotsin EU-jäsenyyden vankka europarlamentissakin toiminut kannattaja ei hän juurikaan EU:sta kirjoita vaan tarkastelee kansainvälistä toimintaympäristöä globaalista ja YK-keskeisestä näkökulmasta.
Ulkoiselta olemukseltaan värittömältä ”gråsosselta” näyttänyt Ingvar Carlsson oli puoluejohtajana kuitenkin Palmen työn jatkaja eikä Schorin yhteistyö hänen kanssaan kohdannut ongelmia, kuten ei myöskään ulkoministereinä toimineiden Sten Anderssonin, Lena Hjelm-Wallinin tai Anna Lindhin kanssa. Schori nostaa esiin erityisesti Andersonin ansiota Lähi-idän rauhanprosessin liikkeellepanneena voimana.
Asiat muuttuivat Göran Perssonin seurattua Carlssonia puolueen ja hallituksen johdossa, eikä Schori peittele vastakkaisuuksiaan Perssonin kanssa, jonka katsoo pitkälti tuhonneen Palmen kansainvälisen altiivisuuden jättämän perinnön Ruotsista eräänlaisena kansanvälisen politiikan pienenä suurvaltana. Perssonin seuraajat eivät Schorin mielestä ole juurikaan tilannetta parantaneet. Sisäpolitiikasta Schori ei paljoakaan kirjoita, mutta antaa ymmärtää demareittenkin liiaksi myötäilleen Ruotsin porvarihallituksen uusliberalistisia linjauksia.
Syyskuu 2014
