Väinö Voionmaa vs. Väinö Tanner
Vuonna 1869 syntynyt ja 78-vuotiaana kuollut historian professori Väinö Voionmaa oli aikanaan sosialidemokraattien johtava sivistyspoliitikko ja ulkopolitiikan asiantuntija. Hän puoluettaan 1917 Tokoin senaatin kulkulaitostoimikunnan päällikkönä, ulkoministerinä Väinö Tannerin sd-vähemmistöhallituksessa 1926-1927 sekä kauppa- ja teollisuusministerinä Cajanderin hallituksessa 1937-1939.
Voionmaa oli myös aikansa johtavia geopoliitikkoja ja raja- ja aluekysymysten asiantuntija. Kirjoituksissaan hän hahmotteli Suur-Suomen itärajan kulkua Suomenlahdelta Laatokalle, Ääniseltä Vienanmerelle ja lopulta Jäämerelle esittäen tälle luonnontieteellisiä ja kulttuuris-historiallisia perusteita. Voionmaan näkemys oli, että niin Ruotsin Länsipohja, Norja Ruija kuin Venäjän Karjala ja Kuolan niemimaa olivat Suomen ”luonnollisia” osia. Näitä hänen näkemyksiään käytettiin myös perustelemaan niin punaisen kansanvaltuuskunnan kuin Terijoen hallituksen johtoon asetetun Kuusisen rajansiirtoambitioita. Oikeistonationalistien sotilaalliseen valloitukseen perustuvista Suur-Suomi haaveista hän kuitenkin otti aktiivisesti etäisyyttä. Vaikka Voionmaa jatkosodan alussa vuonna 1941 hetkellisesti innostuikin mahdollisuudesta liittää Itä-Karjala ja jopa Kuolan niemimaa Suomeen, oli hän kuitenkin jo alusta alkaen Natsi-Saksan rinnalle vieneen sotapolitiikan epäilijä ja myöhemmin rauhanopposition aktiivi toimija ja Väinö Tannerin vastustaja.
Maria Lähteenmäen uusi Voinmaa-teos keskittyy kirjan alaotsikon mukaisesti Voionmaan toimintaan ja elämäntyöhön puolue- ja geopoliitikkona. Molemmissa nousee keskeiseksi Voionmaan ja sisällissodan jälkeen SDP:n kiistattomaksi johtajaksi nousseen Väinö Tannerin suhde. Vaikka kyseessä nimenomaan ei ole elämäkerta, jää lukija kuitenkin ihmettelemään sitä, että Voionmaan vuoden pituinen pesti Tannerin vähemmistöhallituksen ulkoministerinä samoin kuin hänen kolme vuotta kestänyt jaksonsa Cajanderin hallituksen kauppa- ja teollisuusministerinä jätetään pelkkien ohimenevien mainintojen varaan.
Voionmaalla on maine jonkinasteisena oikeistososialidemokraattina siksikin, ettei hän milloinkaan ollut yhteistyössä puolueen vaihtelevien vasemmistosuuntausten kanssa ja oli, aina sotavuosiin saakka, ulospäin lojaali Tannerin johtajuudelle. Lähteenmäki kuitenkin osoittaa vakuuttavasti, että heidän suhteensa oli jo heti sisällissodan päätyttyä jännitteinen ja tietynlaisen kilpailuasetelman leimaama. Tämä näkyy molempien puheissa rivien välistä ja sitäkin selvemmin Lähteenmäen käyttämässä Voionmaan päiväkirja- ja kirjeenvaihtomateriaalissa.
Voionmaa oli kolmeen otteeseen edustamassa Suomea rauhaneuvottelijana. Hän oli mukana Tarton rauhanneuvotteluissa vuonna 1920, Moskovassa tekemässä talvisodan päättänyttä rauhaa vuonna 1940 ja Pariisin rauhanneuvotteluvaltuuskunnassa vuonna 1947. Näistä kaksi viimemainittua eivät ollet kuitenkaan varsinaisia neuvottelutehtäviä, Moskovassa ja Pariisissa jouduttiin ottamaan vastaan ne ehdot, jotka Stalin saneli. Tässä suhteessa Lähteenmäen yritys nostaa Voionmaa sivustakatsojan roolista Moskovan rauhanneuvottelujen merkittäväksi taustavaikuttajaksi ja asiantuntijaksi ei ole kovin perusteltu.
Tarton rauhanneuvotteluissa, jonne Voionmaa puolueensa toisena edustajana Tannerin vastustuksesta huolimatta lähetettiin, oli kyse aidosta neuvotteluasetelmasta. Hallitseva käsitys Tarton neuvotteluista on, että sen keskeiset suomalaisvaikuttajat olivat Paasikivi ja Tanner, joista etenkin jälkimmäinen on myöhemmissä kirjoissaan korostanut omaa rooliaan, kun hän valtuuskunnan ohella suorilla keskusteluillaan Neuvosto-Venäjän edustajien kanssa luotsasi neuvottelut lopputulokseen. Tosiasiassa Tanner ei ollut ainoa valtuuskunnan privaattidiplomatiaa harjoittanut jäsen. Voionmaalla ei ilmeisesti tällaisia yhteyksiä ollut, mutta Lähteenmaa katsoo hänen merkityksensä kuitenkin olleen aiemmin arvioitua suurempi ennen kaikkea sen varmistamisessa, että Petsamo saatiin liitetyksi Suomeen. Tässä vaikuttivat Voionmaan julkaisemat tuoreet geopoliittiset teokset, Suomi Jäämerellä (1918) ja Suomen uusi asema (1919).
Maria Lähteenmäki ei ole tavoitellut mikään Väinö Voionmaan maineenpalautusta eikä sellaiseen ole liioin tarvetta. Jos jotain tekijä nostaa Tannerin varjoon jääneen Voionmaan merkityksen ja vaikutuksen laajemmin tunnetuksi. Vaikka yhtyisikin siihen näkemykseen, että Voionmaa oli useammin oikeassa kuin Tanner, ei tämä muuta sitä etteikö Tanner vaikuttanut vaikutuksen etumerkistä riippumatta paljon enemmän Suomen ja sosialidemokratian kohtaloihin kuin Voionmaa.
Kesäkuu 2014
