Sivullinen
Viime marraskuun 13 päivänä oli kulunut 100 vuotta vuonna 1957 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneen ja vuonna 1960 kuolleen Albert Camus’n syntymästä. Merkkipäivän lähestyessä julkaistiin luonnollisesti useampia kirjoja ja runsaasti artikkeleita Camus’ta, mutta ei sellaista joka olisi korvannut tai vanhentanut Olivier Toddin jo vuonna 1996 julkaisemaa lähes 1200-sivuista elämäkertaa kirjailijasta.
Camus oli syntynyt Välimeren rannalla Algeriassa työläistaustaiseen ranskalaisperheeseen ja kävi koulunsa Alger’ssa, jossa myös liittyi Algerian kommunistiseen puolueeseen kahdeksi vuodeksi vuonna 1935 ja toimitti kansanrintamahenkistä Alger Republicain lehteä vuoteen 1940, jolloin lehti lakkautettiin. Hän meni samana vuonna toisiin naimisiin ja muutti Ranskaan, mutta säilytti siteensä Algeriaan, jossa hänen sukulaisensa edelleen asuivat.
Hänen läpimurtonsa kirjailijana tapahtui vuonna 1942 Sisyfoksen myytin ja Sivullisen julkaisemisen myötä. Camus tuki vastarintaliikettä ja toimitti sen sosialisteja lähellä ollutta Combat -lehteä ja hän jatkoi sodan jälkeen sekä poliittisesti aktiivisena journalistina että romaani- ja näytelmäkirjailijana sekä teatteriohjaajana. Hänen elämäkertansa lukija voi siten painottaa sitä kirjallisuus-, henkilö- tai poliittisen historian teoksena, mihin Toddin mammuttimainen teos antaa kaikkiin eväitä. Sitä on myös luettu ainakin Guardianin arvostelijan toimesta painottaen lähes yksinomaan hänen moninaisia naissuhteitaan, joista voisi Facebook-kielellä todeta ”its complicated”.
Sen joka hakee Camus’n kirjallisen tuotannon perusteellista esittelyä ja analyyttistä erittelyä ei kannata Toddin teoksesta sitä hakea. Kirjallisuushistoriaa tai -analyysia hän ei pyrikään tekemään.
Ehkä painokkaimmaksi osaksi Camus’n käsittelyä ̶ mikä toki voi myös selittyä tämän lukijan kiinnostuksen painottumisella ̶ nousee Toddin teoksessa Camus’n yhteiskunnallisten näkemysten ja toiminnan arviointi. Camus’n yhteys kommunisteihin päättyi jo 30-luvulla erimielisyyteen etupäässä ranskalaisten hallitseman Algerian kommunistipuolueen silloisen arabien assimilointia ja Ranskan suvereniteettia korostavan linjan kanssa. Sodan jälkeen Camus kasvatti etäisyyttään totalitaristista stalinismia edustaneisiin kommunisteihin. Syväksi kuiluksi ero kasvoi Camus’n julkaistua vuonna 1951 kapinaa ja kapinointia käsitelleen filosofisen esseekirjan Kapinoiva ihminen, joka vasemmalla otettiin vastaan kylmään sotaan liittyneenä hyökkäyksenä kommunismia vastaan.
Camus oli tutustunut Jean-Paul Sartreen ja Simone de Beauvoiriin sodan aikana ja jonkin aikaa he olivat hyvin läheisiä ja heidät yhdistettiin sekä radikaaliin vasemmistoon että eksistentialismiin, vaikka linkkiä jälkimmäiseen Camus ei koskaan itse tunnustanut. Toinen ismi johon Camus (mutta ei Sartre) usein yhdistettiin oli absurdismi, ja sitäkään leimaa Camus ei enää myöhemmin halunnut hyväksyä. Poliittisesti Camus ja Sartre erosivat siinä, että jälkimmäisen suhde kommunismiin oli ambivalentimpi ja ymmärtävämpi, mikä Kapinoivan ihmisen ilmestyttyä johti myös aiemman ystävyyden päättäneeseen henkilökohtaiseen välirikkoon.
Algerian sodan käynnistyminen vuonna 1954 saattoi Camus’n kestämättömään asemaan. Camus oli aina puoltanut kansalaisoikeuksia Algerian muslimiväestölle ja toiminut niiden puolesta, mutta ei halunnut katkaista synnyinmaansa siteitä Ranskaan. FLN:n aloittama kamppailu oli väkivaltainen ja verinen, eikä Camus voinut sitä hyväksyä, toisin kuin esim. Sartre. Camus muistutti, miten summittaiset pommi-iskut voisivat koska vaan surmata esim. hänen päivittäin raitiovaunulla Alger’ssa liikkuvan vanhan äitinsä, joka, kuten valtaosa Algerian puolestatoista miljoonasta ranskalaisesta, oli kolmannen polven työläistaustainen pienituloinen eikä edustanut Ranskan ylivaltapyrkimyksiä. Tosiasiassa juuri nämä köyhimmät ”mustajaloista” ̶ pieds-noirs ̶ olivat myös kiihkeimpiä ranskalaisvallan ja sen käyttämän vastaterrorismin kannattajia. Näissä oloissa Camus’n kolmaslinjaisuus ja vetoaminen aselevon ja neuvottelujen puolesta jäi paljolti tyhjän päälle.
Sota päättyi vasta Camus’n kuoltua Algerian itsenäistymiseen, jonka seurauksena jokseenkin kaikki Algerian ranskalaiset valitsivat paluun esi-isiensä Ranskaan. Camus’n perintöä on tarjottu myös algerialaisten vaalittavaksi, mutta maassa ei Camus’n satavuotispäivääkään haluttu erityisemmin muistella.
Toukokuu 2014
