Oikeus ja aseet
Inter armas silent leges – aseiden puhuessa lait vaikenevat on yleispätevä havainto jokseenkin kaikissa sotatilanteissa. Mutta erikoiseksi vuoden 1918 osalta havainnon tekee se, että on harvinaisen epäselvää mitkä ylipäätänsä olivat ne lait, jotka sivuutettiin. Kirjassaan Antero Jyränki etsii vastausta kysymykseen: Mistä oikeusnormeista tai normittomuuksista kumpusi kurinpito sisällissodassamme 1918? Mitä tapahtui oikeudelle?
Historioitsijat ovat pitkään purkaneet ja eritelleet vuoden 1918 tapahtumia, sitä varmemmin ja objektiivisemmin mitä enemmän ajallista etäisyyttä sisällissotaan on tullut. Erinomainen esimerkki tästä on Teemu Keskisarjan tuore Viipuri vuonna 1918 -tutkimus. Juristit ja oikeushistorioitsijat ovat lähteneet paljon myöhemmin liikkeelle, siksi Jyrängin teos on vielä vuonna 2014 varsin uraauurtava.
Laillisuus ja oikeusvaltioperiaatteeseen vetoaminen on aina ollut keskeinen osa suomalaista poliittista retorikkaa jo perintönä ns. sortovuosilta ja ajalta ennen itsenäistymistä. Myös sisällissodan retoriikassa valkoiset vetosivat ahkerasti lailliseen hallitukseen, jota vastaan punakapina oli noussut. Se, miten laillinen senaatti toimi sotatilanteessa, ei kuitenkaan nojannut juuri mihinkään laillisuuspohjaan, koska sellaista ei pääsääntöisesti edes ollut. Ja siltä osin kun Venäjän lainsäädäntö, josta Suomi oli itsenäisyysjulistuksen myötä eronnut, antoi normipohjaa, ei sitä haluttu suin surminkaan soveltaa.
Tsaarin armeijan kenraalina Mannerheim olisi ehkä muita joustavammin ollut valmis käyttämään Venäjän lakeja, mutta joutui itse luomaan ylipäällikön päiväkäskyin jonkinlaista säädöspohjaa sille, miten valkoiset joukot ja järjestyksenpitäjät kohtelivat punaisia vastustajiaan sekä sodan vielä kestäessä että sen jälkiselvittelyissä. Suuntaa antoi Mannerheimin 25.2. 1918 antama ”ammutaan paikalla” kuulutus, joka yksittäisenä ohjeena antoi eniten aihetta sille Jyrängin toteamukselle, että tuolloin päädyttiin ”suurimittaisimpaan ja syvimpään oikeuksien loukkaukseen, minkä nykyaikaisen Suomen historia tuntee”. Tämä julistus peruutettiin keväämmällä, mutta sen perusteella ja sitä laveasti tulkiten ja soveltaen tuhannet olivat jo menettäneet henkensä. Kevään 1918 tutkijalautakunnat eivät laillisuusvajetta korjanneet, kuten Jyränki yksityiskohtaisessa tarkastelussa toteaa.
Enimmät punaisten hengenmenetykset tapahtuivat sotatoimien jo päätyttyä. Toki myös punaiset riistivät valkoisia henkiä laillisesti olemattomain perustein, kuten Jyränki myös selvittää. Punaisen terrorin kohdalla on kuitenkin valkoista enemmän kyse joukkojen omavaltaisuudesta ja punaisten ylipäällikön neljä päivää ennen Mannerheimin ”ammutaan paikalla” kuulutusta annetussa päiväkäskyssä toistettiin ehdoton kuolemanrangaistuksen kielto. Ja terrorin rakenteessa oli myös se Jyrängin identifioima ero, että punaisten puolella ei ollut terroria myötäileviä lakimiehiä.
Kansa kahtia, henki halpaa on tutkimusessee siitä, mitä tapahtui oikeudelle vuoden 1918 tapahtumissa ja niiden jälkiselvittelyissä. Essee enemmänkin kuin uusi tutkimus, sillä se ei perustu laajaan asiakirja-aineistoon eikä käytä lähdeviitteitä ja nojaa vahvasti kolmen tutkijan, Jukka Kekkosen, Marko Tikan ja Heikki Ylikankaan aiemmin julkaistuihin töihin. Tällaisena se on kuitenkin erinomainen, tiiviis, johdonmukainen ja valaiseva katsaus oikeudenkäyttöön ja sen perusteisiin Suomen itsenäisyyden aikana.
Maaliskuu 2014
