Suomi sotarikosten maana
On kestänyt lähes sata vuotta vuoden 1918 sisällissodasta ennen kuin siitä on voitu luontevasti kirjoittaa ilman minkäänlaista osapuolikiihkoa suuntaan tai toiseen. Uusin ja tähän asti paras esimerkki – Heikki Ylikankaan Tie Tampereelle kuvauksen ansioita kiistämättä – on Teemu Keskisarjan uusin teos jonka ytimekäs nimi on Viipuri 1918. Keskisarja kuvaa tapahtumia ja henkilöitä tekemättä kenestäkään sankareita tai roistoja. Huolellisesti dokumentoidussa teoksessa ei myöskään sellaisenaan niellä mitään aiempia sotakuvauksia, vaan tekijä kirjaa usein terveen epäilyn hurjimpien kertomusten ja väitteiden paikkansapitävyydestä.
Mitään liioittelua ei aihe kaipaakaan. Se mitä Suomessa 1918 päästettiin valloilleen vetää hyvin vertoja niille tapahtumille, joita viime vuosikymmeninä olemme kauhistelleet Länsi-Balkanilla, Lähi-idässä tai parhaillaan eräissä Afrikan maissa. Sisällissodat ovat aina sodista julmimpia ja tämä koskee myös Suomen sisällissotaa. Sodassa ja sen jälkiselvittelyissä kuolleista yli 36 000 ihmisestä – 27 000 punaisten ja 5000 valkoisten puolella sekä 4000 muihin laskettuina – valtaosa kuoli olosuhteissa, jotka eivät vain tämän päivän vaan silloistenkin kriteerien perusteella täyttävät jonkinasteisen sotarikoksen tuntomerkit. Valkoisista näistä ei käytännöllisesti katsoen kukaan joutunut vastaamaan, punaisten puolella runsaastikin, niiden ohella jotka eivät mihinkään sotarikoksiin olleet syyllistyneet.
Viipuri oli vuonna 1918 sekä sodan alkupaikka että päätepiste. Viipurissa otettiin yhteen jo toista viikkoa ennen sodan samanaikasta aloittamista Pohjanmaalla ja Helsingissä ja sota päättyi käytännössä Viipurin valtaukseen vapun alla, vaikka pieniä vastarintapesäkkeitä puhdistettiin vielä viikon verran tämän jälkeen. Punaisten kansanvaltuuskunta siirtyi Helsingistä Viipuriin 8. huhtikuuta ja jatkoi saarretusta kaupungista pakoaan laivalla Pietariin 25.4. Karjalan rintama oli lyhyen sodan vakain sillä Mannerheim ei antanut Karjalan armeijakuntaa komentaneelle Sihvolle tämän pyytämiä vahvistuksia ennen Tampereen ja Helsingin valtausta.
Sotatoimet kahakoineen ja panssarijunineen keskittyivät rautateiden varsille erityisesti Karjalassa, jossa Pietarin rata oli punaisten tärkein elämänlanki, ensin bolshevikkien ei kovin merkittävän aseavun reittinä ja lopuksi pakotienä. Keskisarjan kirjan pääpaino ei ole kuitenkaan sotahistoriassa ja taistelukuvauksissa, vaan se keskittyy ihmisiin ja heidän kohtaloihinsa ja heidän mentaliteettiensa arviointiin. Se mikä perinteisissä sotahistorioissa näyttäytyy suunnitelmalliselta ja johdonmukaiselta toiminnalta ja tapahtumien kululta osoittautuu tässä tarkastelussa paljolti sattumanvaraiseksi sekoiluksi. Alkoholillakin oli, puolin ja toisin johtoporrasta myöten, osuutensa tapahtumiin.
Viipuri oli vuonna 1918 myös Suomen historian suurimman joukkoteloituksen toimeenpanopaikka, kun yli 300 Viipurin venäläistä tai sellaisiksi oletettuja koottiin linnoituksen valleille ja ammuttiin, ja se mitä vainajilta vielä oli otettavissa ryöstettiin. Joukossa oli siviilejä, sotilaita, punaisia, valkoisia ja täysin sivullisia. Tapahtunut oli sen verran räikeä rikos, että Mannerheim joutui teettämään siitä tutkimuksen, jonka perusteella koskaan ei kuitenkaan saatettu tapahtumista ketään minkäänlaiseen vastuuseen. Vastuullisia käskyttäjiä ei nimeä Keskisarjakaan, mutta osallisia sitäkin enemmän, joista monet tekivät kunniallisen karriäärin itsenäisen Suomen sotavoimissa.
Keskisarjan kertomus etenee paljolti sekä rivimiesten että johtajien vaiheiden seuraamisen kautta molemmin puolin rintamalinjaa ja sodan sekavissa loppuvaiheissa. Heitä ovat eri puolilla Viipuriin päätynyt turkulaisen Arbetaren-lehden toimittaja Gunnar Mörne, joka lopulta teloitettiin syyskuussa kiihottajana, vaikka ei tiettävästi aseisiin tarttunut eikä ollut punaisten siviilihallinnossakaan vastuuasemissa. Paremmin selvisi sodan kuukaudet Viipurissa piileskellyt suomalaisen puolueen entinen puoluesihteeri ja kansanedustaja K.N. Rantakari, hänkin alunperin turkulainen. Rantakari ei tuntenut punaisia kohtaan sympatiaa eikä sääliä, mutta kaupungin poliisimestariksi ja sitten komendantiksi punaisten karkotuksen jälkeen nostettuna pyrki kuitenkin estämään ryöstelyn ja summittaiset teloitukset.
Ylimmät johtajat eivät näyttäydy kirjassa mitenkään edullisessa valossa. Punaisten puolella, jolla johtoasemaan kohosivat kaikkea sotilas- ja muutakin koulutusta vailla olleet kellokkaat, tämä on entuudestaan tuttua, Vähemmän tunnettua on se katkera kilpailu, joka valkoisten puolella käytiin Karjalan armeijakunnan johtoon nousseen nuoren Aarne Sihvon, koko itäarmeijan komentajaksi nimitetyn kenraali Ernst Löfströmin ja Vaasassa ylipäällikkönä toimineen Mannerheimin välillä.
Tämäkin historia nostaa lopulta sen muillekin samanlaisen katharsiksen kokeneille maille relevantin kysymyksen, että miten saattoi tällaisen sisällissodan jälkeen olla mahdollista, että maa kuitenkin jo seuravana vuonna saattoi vakiinnuttaa parlamentaarisen demokratian, jossa sosialidemokraatit nousivat eduskunnan suurimmaksi puolueeksi ja seitsemän vuoden päästä ensimmäisen kerran jo hallitukseen?
Helmikuu 2014
