Katkeruutta tihkuva synkkä yksinpuhelu
Kun lokakuussa viime vuonna arvioin Juhani Suomen uusimman kirjan Mannerheimin presidenttikaudesta 1944–1946 totesin samalla, miten ”Suomi on pitkän tutkijanuransa aikana kirjoittanut suuren määrän Suomen presidenttejä käsitteleviä elämäkertoja ja tehnyt sen tavalla, joka on herättänyt sekä ihastusta että vihastusta”. Tämä koskee niin Suomen kahdeksanosaista elämäkertaa Urho Kekkosesta kuin kolmea Mauno Koiviston presidenttikautta käsittelevää kirjaa. Suomi ei ole erityisen puolueeton tutkija. Siinä missä Kekkonen ei hänen kirjoissaan oikeastaan koskaan pystynyt tekemään mitään väärin, ei Koivisto taas osannut tehdä mitään oikein.Ryti ja Mannerheim, joista Suomi on myös kirjoittanut, jäävät johonkin tähän välimaastoon.
Näkemyksellisyys ja kantaaottavuus eivät vielä tee historiankirjoituksesta huonoa ja Suomen Kekkosen elämänkerta-sarja on myöhemmälle tutkimukselle perusteellisuudessaan sivuuttamaton. Hänen ansioihinsa myös kuuluu, että hän ei vääristele tai väärinkäytä lähteitään, vaan tuo ne esiin tavalla, joka antaa lukijalle mahdollisuuden päätyä myös hyvin toisenlaisiin tulkintoihin kösitellyistä tapahtumista ja hemkilöistä kuin mihin hän on päätynyt.
Valitettavasti mikään näistä hyvistä ominaisuuksista ei ole jättänyt jälkiä Suomen kirjoittamistapaan silloin, kun hän irtaantuu tutkijanroolistaan ja heittäytyy subjektiiviseksi kommentaattoriksi. Päiväkirjamuotoon kirjoitettu Toisin ajattelevan tasavaltaa on synkkä ja mustanpuhuvaa katkeruutta tihkuva yksinpuhelu, jota ei rasita pisarakaan huumoria tai itsekriittisyyttä. Epäkohtien ja niihin syyllisten luettelo täyttää kirjan.
Eniten henkilöön käyviä vähätteleviä ja ilkeitä kommentteja keräävät Sauli Niinistö, Alexander Stubb, Jyrki Katainen, Jutta Urpilainen, Heidi Hautala, Carl Haglund, Esko Aho ja Olli Rehn. Lista surkimuksista on paljon tätä pitempi – minäkin toki mahdun mukaan – ja helpompi on kirjata ne, joista Suomi löytää edes jotain hyvää sanottavaa. Tarja Halonen selviää jollain tavoin neutraalilla kommentilla ja ainoa nimenomaisella hyväksymismerkinnällä mainittu on vasemmistoliiton eduskuntaryhmästä erotettu hallituksen vastustaja Jyrki Yrttiaho.
Yhteistä konnagallerialle on heidän epäilty EU ja tai Nato-myönteisyytensä. Se toki pitää monien kohdalla paikkansakin, mutta Suomi ei esitä heidän kohdalla juurikaan sellaisia asiaan liittyviä argumentteja, jotka houkuttelisivat tai edes mahdollistaisivat asiallisen keskustelun. Tämä on sääli, sillä joissain asioissa Suomi voi jopa olla oikeilla jäljillä, mutta tappaa lähestymistavallaan mahdollisuuden käydä niistä aitoa keskustelua.
Jollain lailla asiapitoisin kohta kirjassa löytyy Max Jakobsonin käsittelystä. Ainakin se selvittää syitä siihen molemminpuoliseen lähes mittaamattomaan antipatiaan, jolla samoista henkilöistä ja asioista kirjoja kirjoittanut parivaljakko toisiinsa suhtautui. Mutta epäilen, että Suomen sävy saisi ketään arvioimaan Jakobsonia yhtään objektiivisemmin kuin tähänkään asti.
Kustantajan kansimainos, jonka mukaan Suomi kritisoi aikamme ilmiöitä sanan astalolla hutkien, ironiaa viljellen, purevasti ja peräänhaukkujista piittaamatta, pitää paikkansa vain ensimmäisen ja viimeisen luonnehdinnan kohdalla.– Kustantaja Tammi näyttää omaksuneen tavan, jonka mukaan riittää, kun kirjan painopaikaksi merkitsee ”painettu EU:ssa”. Tietääkseni mikään EU-säännös ei kuitenkaan estä julkaisijaa kertomasta vähän tarkemmin, missä painopaikka sijaitsee.
Helmikuu 2014
