Liberalismin vastahistoria
Yleinen käsitys on, että Amerikan siirtokuntien vapaussota ja sitä seurannut 1800-luku olivat ei vain Yhdysvalloissa vaan vapautussodan hävinneessä Englannissa liberalismin vapausaatteiden johdonmukaista voittokulkua, jonka aatteellisia suunnannäyttäjiä olivat sellaiset nimet kuin Thomas Jefferson, Edmund Burke, Alexis de Tocqueville, John Stuart Mill, Jeremy Bentham ja heitä ennen John Locke. 1800-luvun liberalismi on kuitenkin ollut hyvin erilaista kun se mitä viime vuosisadalla olemme länsimaisena liberalismina tottuneet pitämään ja eräissä suhteissa lähempänä sitä mitä tänään tarkastelemme uusliberalismina.
Yhdysvallat oli orjavaltio ensimmäiset 75 vuotta ja valtaosa maan presidenteistä ennen sisällissotaa oli itsekin orjanomistajia – vaikka eivät suinkaan kaikki ensimmäisen 60 vuoden aikana, kuten professori Domenico Losurdo kirjassaan erheellisesti mainitsee. Lincoln julisti orjat sisällisodan vielä jatkuessa vapautetuiksi, mutta sen jälkeenkin Yhdysvallat oli maa, jossa lyhyttä etelän jälleenrakentamiskautta lukuunottamatta, etelän entiset orjavaltiot jatkoivat aina 1960-luvulle saakka mustan väestön alistamista, väkivaltaista kohtelua ja oikeuksien riistämistä.
Valistushenkisten liberaalien ylevien, siirtokuntien vapausoikeuksia korostavien julistusten taustalta Losurdo nostaa esiin siirtokuntien valtaapitävän eliitin vaatimuksen, jonka mukaan he eivät halunneet hyväksyä sitä että emomaa kohteli heitä kuin neekereitä. Englannin monarkia ja aatelisvalta oli 1700-luvulla kaukana vapauden ja demokratian mallivaltiosta, mutta orjuutta se ei kotimaassa sallinnut ja orjakaupankin se lopetti 30 vuotta ennen kuin orjuus Yhdysvalloissa lakkasi. Siirtokuntien orjanomistajat eivät pitäneet siitä, että emovaltio pyrki millään tavoin säätelemään orjien kauppaa ja kohtelua eli sitä, miten siirtokuntien vapaat kansalaiset omaisuuttaan käyttivät.
Tosin tuota vapautta rajoitettiin Yhdysvalloissakin, kun lait kielsivät isänniltä esim. orjien opettamisen ja sukupuolissuhteet mustien kanssa ja myös orjattomissa osavaltioissa karanneiden orjien avustamisen. Kongressi kielsi orjuuden poistamiseen tähtäävien aloitteiden tekemisen ja postin käytön puoltavan materiaalin lähettämiseen. Tämä kaikki on sinänsä yleisesti tunnettua, mutta vähemmän tunnettua on se miten yllämainitut liberaalien aatteiden tunnetuimmat edusmiehet suoraan orjuutta puolustivat tai esittivät perusteita sille, miksi siihen ei kuitenkaan voinut puuttua.
Kuten Losurdo huolellisesti dokumentoiden osoittaa, eivät näiden liberaalien näkemykset hyväksyneet tai sietäneet vain mustan väestön orjuuttamista, vaan myös sen kansanmurhan joka kohdistui Pohjois-Amerikan alkuperäisväestöön sekä sen, miten alkava siirtomaavalta 1800-luvulla alisti ja tuhosi haltuunsa ottamien siirtomaiden ja puolisiirtomaiden väestöä. Eikä kyse ei ollut vain värillisiin kansoihin kohdistuvasta rasismista, irlantilaisten kohtelu Englannin hallitsemalla saarella oli aivan samankaltaista, kuten oli usein myös Englannin ja Yhdysvaltain köyhän ja eri tavoin irtolaisina ja työttöminä pakkotyölaitoksiin tai puoliorjuutettuun oikeudettomaan asemaan alistetun väestön kohtelu. Siihenkään ei näillä liberaaleilla yleensä ollut huomauttamista, vaan he päinvastoin usein esittivät huikeita perusteluja sille, miksi tällainen menettely oli välttämätöntä, hyväksyttävää tai suorastaan luonnon lakien mukaista. Kuten John Stuart Mill kauhistuttavia työlaitoksia puolustaessaan asian ilmaisi: ”Myöskään työläisellä, joka menettää työpaikkansa laiskuutensa ja huolimattomuutensa takia. ei ole mitään pahempaa pelättävänään, kaikkein pahimmassakaan tapauksessa, kuin työlaitoksen kuri.”
Losurdon armoton liberalismin kritiikki on epäilemättä yksipuolista, valikoivaa ja yleistävää. Joidenkin käsiteltyjen filosofien nyanssoidumpi käsittely olisi ehkä tehnyt heille enemmän oikeutta ja antanut paremman kuvan myös siitä, miten länsimainen ajattelu vuosikymmenten kuluessa muuntui ja kehittyi. Voi myös huomauttaa, että aikakauden liberaaliin perintöön kuuluivat myös Losurdon kiittävästi mainitsemat markiisi de Condocet ja Simon Bolivar, jotka yksiselitteisesti asettuivat ja toimivat orjuuden hävittämiseksi ja kaikkien ihmisten tasa-arvon toteuttamiseksi.
Kaiken kaikkiaan kirja kuitenkin on tärkeä ja hyödyllinen vastalääke sille yksisilmäiselle liberaalien aatteiden ja filosofien ylistämiselle, jota eurooppalaisen historian valtavirtaus on toteuttanut. Se on myös hyvä muistutus siitä – kuten Losurdokin alleviivaa – että 1900-luvun holokaustin ja totalitarismin kauheuksien juuret eivät löydy vain saksalaisesta maaperästä ja ideologiasta. Ne ovat yhtä lailla osa länsimaiden ja Euroopan yhteistä perintöä ja jatkoa niiden herrenvolk-demokratialle, mitä käsitettä on myös angloamerikkalaisista maista käytetty.
Kirjan suomenkielinen nimi on epäonnistunut. Tarkoitus on tietenkin ollut markkinoida sitä vastateoksena Suomessakin jo 2001 julkaistulle Kommunismin mustalle kirjalle. Se ei tee oikeutta Losurdon hyvin erilaiselle kirjalle, jonka nimen Controstoria oikeampi käännös olisi ollut liberalismin vastahistoria ja sekin vielä täsmennettynä aatteen 1700- ja 1800-luvun historiaksi, jonka tarkoitus ja käsittelytapa on hyvin erilainen kuin Stephane Courtois’n kommunismikirjalla.
Tammikuu 2014
