Suomensyöjä vai selviytyjä
Itse Lenin oli se joka ensimmäisenä tuli jo 20-luvulla nimittäneeksi Otto Wille Kuusista ”Suomensyöjäksi”, minkä Antero Uitto on myös ottanut Kuusisesta kertovan kirjansa otsikkoon. Kirjan hän kuitenkin päättää lauseeseen: ”Etupäässä Kuusinen oli kuitenkin selviytyjä”.
Näiden välillä ei tarvitse olla mitään ristiriitaa. Selviytyäkseen Kuusisen oli pakko ryhtyä Stalinin käskystä Terijoen hallituksen johtoon ja tulla sitä kautta ainakin Suomessa lopullisesti ja pysyvästi leimatuksi Suomensyöjäksi. Samaan pakkopullaan kuului siihen asti Kominternin johtotehtävissä viihtyneen Kuusisen siirto talvisodan jälkeen perustetun Karjalais-Suomalaisen neuvostotasavallan johtajaksi. Vuosiin 1940−41 ajoittuvat myös Kuusisen SKP:n käyttöön tarkoittamat ohjeet valmistautua Suomen ja Karjalan yhdistämiseen samanlaisena neuvostotasavaltana kuin millaisiksi Baltian maat oli juuri alistettu.
Toverit Suomessa maanalaisen puolueen johtotehtävissä toiminutta Hertta-tytärtä myöten eivät lämmenneet suunnitelmalle, tai ainakaan sen julkiselle esittämiselle. Pian myös Kuusinen luopui ajatuksesta. Ihan selvää ei ainakaan Uiton kirjan perusteella ole, uskoiko Kuusinen enää sodan jälkeen ylipäätään Suomen bolshevisoimisen mahdollisuuksiin. Suomeen paluun toiveita hän kyllä elätteli, mutta tuskin kuitenkaan enää maan johtajana.
Sodanjälkeisessä Suomessa hän olisi varmaan kokenut olonsa Suomessa turvallisemmaksi kuin Stalinin Neuvostoliitossa, jossa hän todisti lähietäisyydeltä tuhansien suomalaistovereittensa puhdistuksia ja menehtymistä. Kuusinen oli itsekin välillä puhdistettavien listalla epäiltynä yhteistyöstä ”brittiagentti Hella Wuolijoen” kanssa, ja tuskin olisi kyennyt tekemään juuri mitään tovereittensa pelastamiseksi. Mitään viitteitä siitä, että hän olisi tällaista yrittänytkään ei ole − ainoa tiedossa oleva tapaus on Stalinille esitetty ja myös toteutettu toive hänen Esa poikansa palauttamisesta vankileiriltä Terijoen hallituksen käyttöön − mutta ei myöskään siitä että hän olisi aktiivisesti vastustajiaan Gulagiin toimittanut. Vastustajia ja kilpailijoita hänellä oli SKP:ssäkin, mutta heidät hän oli Kullervo Mannerin tavoin selättänyt jo ennen terroripuhdistusten alkua.
Karjalais-Suomalaisen neuvostotasavallan johdossa Kuusisen suurin anti oli Kalevalan aseman vakiinnuttaminen, ei vähiten hänen omien laadukkaiden Kalevala-artikkeleittensa kautta. Hän ei silti juurikaan viihtynyt eikä viipynyt Petroskoissa, vaan asui vuodesta 1944 alkaen lähestulkoon pysyvästi Moskovassa.
Moskovassa Kuusiselle avautuikin lopulta merkittävä ura NKP:n johdossa. Hän pääsi ensimmäisen kerran politbyroon jäseneksi jo ennen Stalinin kuolemaa, mutta putosi sieltä pois Stalinin kuoltua. Hän menetti myös KSSNT:n johtopaikan kun tasavallan status palautettiin takaisin autonomiseksi tasavallaksi vuonna 1956, mutta jo seuraavana vuonna hän palasi politbyroohon ja nousi myös puolueen sihteeristöön, nyt Nikita Hrustsevin vankkana tukijana. Siellä hän pysyi kuolemaansa saakka vuoteen 1964. Näkemättä jäi, olisiko suuri selviytyjä ja takinkääntäjä säilyttänyt asemansa enää Hrustsevin muutamaa kuukautta myöhemmin tapahtuneen erottamisen jälkeen.
Kuusisen kuvaan Stalinia nöyrästi palvelleena Suomisyöjänä on vaikuttanut vain vähän Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen julkisuuteen tulleet tiedot, joiden mukaan hän olisi politbyroossa edustanut uudistuksiin ja vanhojen dogmien romuttamiseen valmiimpaa ajattelua. Ohuimmillaan Uiton kirja onkin käsitellessään Kuusisen viimeistä kymmentä vuotta, jolloin hän kuitenkin oli supervallan todellisen vallankäytön keskiössä.
Antero Uitto ei ole historiantutkija vaan dokumentaristi ja bibliofiili, joka on aiemmin julkaissut mm. venäläisiä Suomea koskettavia dokumenttikokoelmia. Dokumentaristin ote näkyy tämänkin kirjan runsaassa kirjallisuudesta ja asiakirjoista otettujen ylipitkien lainauksien käytössä. Kirjallisuusluettelo on kunnioitettavan pituinen, mutta ei suinkaan täydellinen. Mitään alkuperäisaineistoa kuten kirjeenvaihtoa tai pöytäkirjoja ei Uitto ole julkaistuja dokumenttikokoelmia enempää käyttänyt. Tällä tavoin muodostettu kuva Kuusista ei siten sisällä uutta tietoa ja jää aika pinnalliseksi. Lähdekritiikki loistaa lähes täydellisesti poissaolollaan, mikä antaa mahdollisuuden poimia keskisimpinä kirjallisina lähteinä olleista Arvo Tuomisen ja Kuusisen puolison Aino Kuusisen muistelmista kirjoittajaa eniten miellyttävät näkemykset.
Joulukuu 2013
