Tappakaa Kay Scarpetta!
Kymmenen vuotta sitten arvioin muutamaa kesädekkaria, uusinta Sara Paretskyä sekä kahta Patricia Cornwellin Andy Brazil-sarjan kirjaa ja totesin, miten ”hyvätkin dekkarikirjailijat alkavat herkästi toistaa itseään. Monet pitäytyvät joko laskelmoidusti tai rajoittuneisuutensa vuoksi hyviksi ja myyviksi havaituissa kaavoissa. Toki samanlaistakin kaavaa voi pyörittää eriasteisella taidokkuudella, niin että parhaimmillaan ei huomaakaan lukevansa samaa tarinaa aika monetta kertaa”. Siihen menessä vuosi ja kirja tahtia yhdentoista vuoden ajan ilmestyneestä kuolinsyytutkijan ja ihmenaisen Kay Scarpettan urasta kertovasta sarjasta totesin, miten ”muutaman kirjan lukemisen jälkeen alkoi Cornwellinkin teksti vähitellen olla turhan ennustettavaa samalla, kun kirjojen morbidisuus ja absoluuttisen pahuuden kartoitus rupesi jo tuntumaan luotaantyöntävältä”.
Tästä huolimatta olen lukenut vielä sen jälkeenkin ilmestyneet Scarpetta-kirjat, myös tämän sarjan 20. osan, viime vuonna ilmestyneen The Bone Bedin. Sen jälkeen on ehtinyt tämän vuonna ilmestyä jos seuraavakin osa, mutta se saa jäädä lukematta. Kun sarjamurhaaja jo noin kahdennenkymmenen kerran pääsee uhkaamaan Scarpettaa, joka uskomattoman ja aina huolellisesti dokumentoidun ruumiinavaustyön ja häikäisevän päättelyn perusteella on jo paljastamassa murhaajan, en enää usko sellaiseen uudistumiseen, joka perustelisi viimeisimpään Scarpettaan tarttumista.
Peruskuvio siis toistaa itseään, samoin miljööt ja henkilögalleriat. Moni muu on jo minua ennen perinpohjin väsynyt päättymättömään henkilösuhteiden vatvomiseen Scarpettan, tämän aviomiehen, FBI:n rikosprifiloijan Bentonin, sisarentyttären, helikopteriässän ja hakkerikuningatteren Lucyn ja Scarpettan ylipainoisen punaniska- ex-poliisiavustajan Morenon kesken. Armelianta olisi jättää tämä nelikko jo rauhaan – tai kirjailijalle aina mahdollisella spektakuläärillä tavalla päästää heidät kaikki päiviltä. Voi olla että tällaisen ratkaisun esteenä on se, että henkilöiden vaiheissa ja ongelmissa on yllättävänkin paljon Cornwellin oma elämää ja ongelmia heijastavaa pohdintaa.
Cornwell on ehtinyt kirjoittaa myös aivan erilaista, kuten kolme poliisikomentaja Judy Hammerista ja hänen apulaisestaan Andy Brazilistä kertovaa ajoittain suorastaan absurdia slapstick-huumoria viljelevää kirjaa. Jos näille tulee jatkoa, palaan minäkin Cornwellin lukijaksi.
Heinäkuu 2013
