Itä-Euroopan nujertaminen
Kun toisen maailmansodan voittajavaltioiden johtajatrio Teheranin, Jaltan ja Potsdamin konferensseissa sopi sodanjälkeisen Euroopan tulevaisuudesta, jättivät Churchill ja Roosevelt suosiolla Itä-Euroopan Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Tätä etupiirijakoa länsivallat myös kommunismin romahdukseen saakka kunnioittivat, ja vaikka kylmän sodan läntiset propagandaradiot yllyttivät vastarintaan ja lupasivat tukea kommunistihallintoa vastaan kampanjoineille, olivat länsijohtajat Dullesia ja Reagania myöten reaalipoliitikkoja, jotka eivät aikoneet antaa Itä-Euroopan vetää itseään kolmanteen maailmansotaan.
Euroopan jakoon Jaltassa osallistuneet Churchill ja Roosevelt eivät tunteilleet ja he tiesivät hyvin, ettei Stalin tulisi kohtelemaan pehmein ottein valtansa alle joutuvia kansoja, mutta hekään tuskin aavistivat sitä miten kovin ottein haltuunotto tulisi tapahtumaan. Saksalaiset olivat olleet myös lännen vihollisia ja unkarilaiset heidän liittolaisiaan, joten Neuvostoliiton toimia Saksan itäisellä miehitysvyöhykkeellä tai Unkarissa pidettiin alussa hyväksyttävinä. Puolan ja Tshekin asema – Albaniaa, Bulgariaa, Jugoslaviaa ja Romaniaa tai Baltian maita ei Anne Applebaum kirjansa nimestä huolimatta käsittele kuin hyvin lyhyesti – oli Hitlerin miehittäminä maina erilainen. Puolassa länsiliittoutuneet harasivat ensin vastaan mutta taipuivat Stalinin vaatimukselle Puolan luovuttamisesta Moskovassa muodostetun kommunistivetoisen pakolaiskomitean haltuun, johon Lontoon länsimielisen pakolaishallituksen edustajat joutuivat alistumaan. Tshekkoslovakiassa kommunistit saivat sodanjälkeisissä vaaleissa 38 % kannatuksen ja johtivat demokratian pelisääntöjä suurin piirtein kunnioittanutta yhteishallitusta helmikuun 1948 kaappaukseen saakka. Sen jälkeen Churchillin jo vuonna 1946 puheessaan kuvaama rautaesirippu sulkeutui yli 40 vuodeksi.
Itä-Euroopan tila oli, kuten Applebaum kertoo, sodan päättyessä kaoottinen. Ensin Saksan kovakourainen miehitys otti veronsa ja tuhosi mm, suurimman osan juutalaisista. Rajut sotatoimet pommituksineen ja tahallisine hävityksineen jättivät jälkeensä paljon suuremmat tuhot kuin läntisessä Euroopassa. Rajoja siirrettiin, missä yhteydessä useampimiljoonainen Tshekin sudeettialueilla ja muualla Itä-Euroopassa vuosikymmeniä asunut saksalaisväestö ajettiin kotiseuduiltaan typistetyn Saksan alueelle. Se oli etnistä puhdistusta, joka ei tehnyt eroa Hitleriä kannattaneiden ja häntä vastustaneiden määrältään toki paljon vähempien saksalaisten välillä, eikä tämän puhdistuksen toimeenpanoon tarvittu mitään Stalinin direktiivejä.
Jos puna-armeija paikoin oli otettu vapauttajana vastaan, niin tämä tunne ei pitkään jatkunut. Revisionistisen kylmän sodan tutkijakunnan näkemykselle, että totalitaarisen järjestelmän rakentaminen Neuvostoliiton vaikutuspiiriin jääneisiin maihin ei alusta alkaen olisi kuulunut Stalinin suunnitelmiin, ei Applebaum anna arvoa. Perusmalli oli otettu hänen mukaansa käyttöön jo silloin, kun Stalin otti Molotov-Ribbentropp -sopimuksen perusteella haltuunsa Puolan itäosan ja Baltian maat.
Anne Applebaum on historiantutkija, jolla on myös vahva poliittinen missio ja päätoimi Lontoossa toimivan neokonservatiivisen ajatuspajan johtajana. Varsin laajaan aineistoon ja haastatteluihin perustuva työ on silti ansiokasta tutkimusta, vaikka jättääkin jonkin verran tilaa poikkeavillekin tulkinnoille. Applebaum ei kirjoita yksityiskohtiin pureutuvaa poliittista historiaa siitä, miten Itä-Euroopan haltuunotto tapahtui, vaan pyrkii kuvaamaan ja analysoimaan sitä, miten eri tavoin ihmiset eri tilanteissa tähän suhtautuivat ja sopeutuivat tai sitä vastustivat.
Kirjan tarkastelujakso päättyy vuoteen 1956 ja Unkarin kansannousuun, sen kulkua, kukistamista ja seurauksia enää tarkemmin selostamatta. Sitä oli edeltänyt Stalinin kuolema keväällä 1953, Itä-Saksan kesäkuun kansannousu – josta Brecht kirjoitti myös Applebaumin siteeraaman, myöhemmin tunnetun mutta aikanaan visusti pöytälaatikkoon jätetyn runonsa kansan hajottamisesta ja uuden sen tilalle valitsemisesta – ja Hrutshevin salaiseen Stalinin henkilökultin romuttamiseen huipentunut ns. suojasään kausi. Sen puitteissa 40-ja 50 -lukujen vaihteessa puhdistetut kommunistijohtajat, kuten hirsipuuhun päätynyt Laszlo Rajk tai henkensä säilyttänyt Wladyslaw Gomulka rehabilitoitiin. Vaikka järjestelmää pehmentäneet muutokset olivat vielä marginaalisia, johtivat ne uudenlaisen vallankäyttäjistä riippumattoman kansalaistoiminnan lievään elpymiseen. 50-luvulla oli kyse kuitenkin vasta uusien selvitymisstragioiden avaamista ilman laajempia poliittisia seuraamuksia, joiden aika koitti vasta kolme vuosikymmentä myöhemmin.
Applebaumin kirja on parhaimmillaan kuvatessaan erilaisia henkilökohtaisen tason kohtaloita ja niitä vaikeita valintoja, joita ihmiset totalitaarisessa järjestelmässä joutuvat tekemään.
Heinäkuu 2013
