Kepeästi Mediceistä ja Firenzen renessanssista
Medicien firenzeläinen valtiassuku on 1400-luvulta alkaen aina vuoteen 1737 pienin katkoksin vaikuttanut Firenzen ja Toscanan hallitsijoina sekä pankkiireina että vaikeasti hahmotettavan tasavaltaisen hallinnon todellisina vallankäyttäjinä. Paavien pankkiireina toiminut suku sai myös kaksi kertaa suvun edustajan paaviksi 1500-luvulla.
Medicien valtakauden aloitti Cosimo de Medici 1400-luvulla. Merkittävin ja arvostetuin Medicien hallitsijoista oli hänen pojanpoikansa Lorenzo. Hänen aikanaan Italian renessanssi nousi suurimpaan kukoistukseensa ja hänen hovissaan työskentelivät mm. Leonardo da Vinci, Botticelli ja Michelangelo ja muut renessanssitaiteen suuret nimet. Niccolo Macchiavelli oli Firenzen hallinnon virkamies ja hänen tunnetuin teoksensa Ruhtinas on omistettu Lorenzo Medicille.
Ramklintin kirja on sekä Medicien, Firenzen että laajemminkin renessanssin historiaa. Tunnetuimmat ja merkittävimmät taiteilijat, arkkitehdit ja muut renessanssivaikuttajat ovat mukana myös erikseen esiteltyinä lyhyinä elämäkertoina. Renessanssin ajan rakennus- ja kuvataiteen loiste ja suuret saavutukset, joita kirjassa sinänsä perustellusti hehkutetaan, johdattavat helposti lukijan idealisoimaan renessanssiaikaa ja sen kultivoituneita johtajia. Vaikka Ramklintin tapa esitellä renesanssiruhtinaita ja -taitelijoita tuntuu alussa palvelevan tätä idealisointia palauttaa hän kuitenkin viimeisessä luvussa lukijan todellisuuteen muistuttaen, että Firenzen ”tasavalta” hyväksyi niin kidutuksen kuin orjuuden itsestäänselvinä osina silloista maailmanjärjestystä. Kidutuksella hankitun tunnustuksen perusteella myös fanaattisen puritaanisen teokratian pystyttämistä yrittänyt dominkaanimunkki Savonarola sai tuomionsa ja poltettiin roviolla Firenzen päätorilla.
Teos etenee kronologisessa järjestyksessä lähinnä suvun päähenkilöiden tarinan kautta. Historian paremmin tuntevat tai siitä syvemmin kiinnostuneet voivat kuitenkin jäädä kaipaamaan perusteellisempaa ja perustellumpaa taustojen, merkitysten ja seurausten analysointia. Anekdootillinen kirjoittamistapa tuottaa luettavaa ja hauskaakin tekstiä, mutta jättää myös epäilyn, että lukijoita on pyritty viihdyttämään tarkkuuden kustannuksella. On muistettava, ettei Ulla Britta Ramklint ole historioitsija vaan historiallisiin aiheisiin erikoistunut toimittaja. Lopussa löytyvä kirjallisuusluettelo antaa kuitenkin vinkkejä mistä jatkaa niille, jotka kaipaavat laajempaa käsittelyä ja dokumentoitua tietoa.
Tammikuu 2013
