Hävinneiden (kuningaskuntien) historiaa
Historiankirjoitus on ollut perinteisesti voittajien historiaa, oli kyse sitten hallitsijoista, hallitsijasuvuista tai valtioista, ja hävinneet unohdetaan usein historian roskatynnyreihin. Koska tunnetusti tunnen vetoa hävinneiden historiaan tartuin suurin odotuksin Norman Daviesin kirjaan sen kadonneista Euroopan kuningaskunnista kertovan otsikon houkuttelemana. Suuri osa kirjasta käsittelee otsikon mukaisesti eri aikoina Euroopassa vaikuttaneita, sittemmin hävinneitä ja historiankirjoituksen suurelta osin unohtamia kuningaskuntia.
Kirjassa on kaikkiaan viisitoista lukua. Näistä Visigoottien Tolosan kuningaskuntaa 400-luvulla, Kaarle Suuren perinnönjaosta alkunsa saanutta ja laskutavasta riippuen noin puolessa tusinassa eri inkarnaatiossa ylläpidettyä Bourgoignen kuningaskuntaa sekä Espanjaan sulautunutta Aragonin kuningaskuntaa käsittelevät täyttävät kiistattomammin otsikon synnyttämät odotukset. Ne myös antavat useimmille lukijoille eniten uutta tietoa ja perustelevat Daviesin näkemystä niiden unohduksesta nostamisen tarpeesta.
Nämä luvut antoivat myös minulle eniten uutta tietoa ennen kaikkea nykyisten eurooppalaisten kansakunta- ja valtiorakenteiden synnystä. Davies keskittyy usein ärsyttävässä määrin hallitsijoihin ja hallitsijasukuihin, mutta sen voi ymmärtää siksi, että hallitsijat, eivät kansallisuudet tai kielet, olivat useimpia kuningaskuntia koossa pitävät voimat. Punaisena lankana koko kertomuksessa onkin se, että herkimmin katosivat monikansalliset kuningaskunnat ja ne, jotka sulautuivat osaksi laajempaa yhtenäistä kansallisuusaluetta, kuten Italian, Saksan ja Espanjan pikkuvaltioille kävi. Vaikka kielten ja kansallisuustunteen kehitys on toissijaista Daviesin narratiiveissa, on hänellä kuitenkin monin paikoin mielenkiintoista tietoa juuri eurooppalaisten kielten muuttumisesta ja kehityksestä.
Tolosan, Bourgognen ja Aragonin kuningaskunnat olivat pitkäaikaisia ja omana aikanaan selkeästi tunnustettuja ja tunnettuja valtiollisia entiteettejä. Preussi oli myös tässä suhteessa selvä tapaus, vaikkei toki ainakaan vielä ihan unohdukseen jäänyt, miksei myöskin Bysantti eli Itä-Rooma. Sen sijaan Skotlannin Clyde-joen ympäristöä hallinnut Alt Clut on jo oikeasta kirjoitusasustaan alkaen paljon epämääräisempi tapaus. Samoin muista Daviesin käsittelemistä tapauksista Montenegro, Irlanti tai Viro ovat jo aivan eri kategoriassa nykyisin vaikuttavina valtioina, eikä viime mainittu ole edes koskaan ollut kuningaskunta.
Eriskummallisin ja varmasti tuntemattomin tapaus kirjassa on Rusyn – paremmin tunnettu Rutenian nimellä – joka on ollut suvereenisen valtion asemaa tavoitelleena minitasavaltana tasan yhden päivän ajan maaliskuun 12. päivänä 1939 Tshekkoslovakian hajoamisen päivänä kunnes Unkari sen ennen iltaa miehitti.
Davies on suurten linjojen historioitsija ja parhaiten tunnettu massiivisesta Euroopan historiastaan. Suurissa linjoissa, kuten kaikkien valtioiden hajoamista koskevissa näkemyksissään, joiden mukaan Yhdistynyt Kuningaskunta tulee vielä seuraamaan Sosialististen neuvostotasavaltojen liittoa (CCCP:tä Daviesin otsikoimana) kadotukseen, Davies herättää vastaväitteitä. Hän ei myöskään peittele antipatioitaan ja sympatioitaan. Useimmat kirjan kadonneista kuningaskunnista saavat Daviesistä lämpimän puolestapuhujan, joka haluaa esim. puhdistaa historiankirjoittajien hänen mielestään liian kaltoin kohteleman Preussin ja Bysantin maineen. Aivan erityisesti sympatioista pääsevät osallisiksi Puola ja puolalaiset. Jopa siinä määrin, että Davies on aiemmin kohdannut syytöksiä antisemitismistä, kun hänen väitetään vähätelleen juutalaisten huonoa kohtelua Itä-Euroopassa yleensä ja Puolassa erityisesti. Tällaiseen epäilyyn Vanished Kingdoms ei kuitenkaan anna perusteita.
Siihen nähden, miten oppimestarimaisesti Davies oikoo tietosanakirjojen ja oppikirjojen virheellisiä ja puutteellisia tietoja käsittelemistään maista, on hänenkin tekstistään mahdollista poimia pieniä kiusallisia virheitä ainakin Baltian maita koskevista osista. Kaiken kaikkiaan kirja lopulta lupaa enemmän kuin antaa, mutta antaa silti tarpeeksi paljon puolustaakseen paikkaansa. Ja näinhän historiantutkimuksen tulee edetä, provosoiden jatkotutkimuksia ja vastatulkintoja.
Tammikuu 2013
