Trubaduuri, olympiavoittaja ja elokuvatähti
Tapio Rautavaara oli kaksinkertainen legenda jo eläessään – olympiavoittaja ja viihteen kestosuosikki – jonka elämäntarinan Lasse Erola on kirjaansa huolellisesti ja kiinnostavasti laittanut. Ompelijana elantonsa ansainneen yksinhuoltajaäidin ainoana lapsena Tapio Rautavaara joutui välillä kymmenvuotiaana vuodeksi lastenkotiin, kunnes hänen äidillään oli jälleen mahdollisuus vastata myös lapsen hoidosta. Äitisuhde oli lämmin, mutta etäiseksi jäänyt isäsuhde vain harvoin kotona käyneeseen ja myöhemmin toisen perheen perustaneeseen äidin avopuolisoon jätti vähintään yhtä syvät emotionaaliset jäljet poikaan kuin perheen puute ja köyhyys hänen fysiikkaansa. Lapsena puutoksista johtunut riisitauti oli jättänyt hänet heikoksi, kunnes hän 12-vuotiaana sai lääkäriltä kehotuksen ryhtyä urheilemaan, sillä muutoin tulisi kohta noutaja.
Lähtökohdat olympiavoittajaksi tulolle eivät siis olleet kummoiset, mutta kun hän lopulta löysi keihäänheiton lajikseen, saavutti hän siinä jo 19-vuotiaana TUL:n mestaruuden Oulunkylän Tähden edustajana. Rautavaara olisi saattanut menestyä muissakin lajeissa, kuten hänen 50-luvun lopulla jo ikämiehenä saavuttamansa maailmanmestaruus jousiammunnan joukkuekilpailussa kertoo.
Ennen sotia ja pitkään niiden jälkeenkin elettiiin vielä urheilun jyrkän kahtiajaon aikaa ja Rautavaaraakin houkuteltiin ainakin neljä kertaa tulevina vuosina vaihtamaan liittoa, ensin työpaikan menetyksen uhalla ja myöhemmin jo materiaalisesti vetävämmillä tarjouksilla. Viimeisen häntä lähestyneen tarjouksentuojan Lontoon kisojen aattovuonna – jolloin Rautavaara oli jo vahva mitaliehdokas – Rautavaara kutsui kotiinsa konjakkipullon kera ja kertoi sitten hänelle koko taustansa: ”lapsuuteni, nuoruuteni, äitini toiminnan työväenurheilun piirissä ja yleensä työväenliikkeessä. Purin kaikki tunteet, joita sisälläni oli tästä asiasta. Kun ostaja lähti, hän pyysi minulta anteeksi, että oli ollenkaan tullut sellaiselle asialle”. Tarina on kerrottu Juha Nummisen ylöskirjaamassa Tapsan omassa muistelmakirjassa ja pitää Erolan mukaan ainakin pääpiirteittän paikkansa. Erola onkin huolellisesti yrittänyt kuoria sekää muiden että myös Rautavaaran omat kertomukset niihin liitetyistä muistivirheistä ja varmaan myös tarkoituksellisesta kuorrutuksesta, kuten legendojen kohdalla tavallista on.
Sota vaati Rautavaarankin parhaat vuodet ja mahdollisuudet maailmanennätykseen, jota hänen kesällä 1943 Aunuksen Karhumäen kentällä tehty yli 80 metrin haamuheittonsa olisi merkinnyt. Harjoitustulosta ei tietenkään ennätykseksi voitu rekisteröidä ja mittauksen luotettavuuskin on kyseeenalainen. Ensimmäisiin sodanjälkeisiin EM-kisoihin v. 1946 Rautavaara lähti suosikkina, mutta joutui tyytymään pronssiin. Tavoite oli kuitenkin kirkas: olympiavoitto Lontoosta, ja sen hän myös saavutti loppukilpailun ensimmäisellä heitollaan, jonka lukemia kilpailun edetessä perunapelloksi pehmittyvällä heittopaikalla ei enää kukaan ylittänyt.
Olympiavoitto ei tehnyt Rautavaarasta trubaduuria ja elokuvatähteä, sillä esiintyjän ura kitaran kanssa oli alkanut jo ennen sotia. Pääsy Maaselän rintamaradion toimittajaksi teki hänen äänestään laajemmin tutun ja sodan jälkeen hänellä oli takanaan jo useita levytyksiä ja neljä kokoillan elokuvaa ennen Lontoon olympiakisoja. Niiden jälkeen jo edellisenä vuonna alkanut yhteistyö ja kiertue-elämä Reino Helismaan kanssa jatkui ja vei molemmat miehet Suomen viihdetaivaan kiintotähdiksi. Yhteistyö loppui vähän kitkerissä tunnelmissa vuoden 1951 lopussa, mutta eron kärjistämät tunteet tasaantuivat ajan myötä ja Helismaa itse katsoi eron koituneen myös hänen uransa eduksi.
Yli kahdestakymmenestä elokuvaroolistaan huolimatta Rautavaara ymmärsi itsekin, ettei hän ollut näyttelijä vaan komea laulaja, jollaisena hän miltei aina valkokankaallakin esiintyi. Yksi poikkeus oli Rautavaaran viimeinen elokuva, Jörn Donnerin kirjoittama ja ohjaama Anna vuodelta 1970. Siinä Rautavaara esitti alkoholisoitunutta entistä kannsandemokraattista kansanedustajaa ja sai kriitikoiltakin kiitokset suorituksestaan. Kenties siksi, että roollhahmo oli jo valmiiksi niin Rautavaaran näköinen ja tuntuinen, että hänen pitkät ja synkät monologinsa vakuuttivat katsojat. Donnerkin kirjoitti yhteen kirjaansa omistuskirjoituksensa Tapsa Rautavaaralle, ”helvetin hyvälle näyttelijälle”.
Ainakin minulle uutena tietona Erolan kirjassa kerrotaan myös, että Rautavaarasta oli lähellä tulla myös kansanedustaja. Vuoden 1966 vaalien alla hän oli jo antanut suostumuksensa ryhtyä TPSL:n ehdokkaaksi Pohjois-Karjalan vaalipiirissä, mutta ehdokkuus raukesi, kun puolueen paikallisväki halusi ehdokkaakseen SKDL:n kanssa tehtyyn vaaliliittoon paikallisen miehen. Tämä jäi vain parinsadan äänen päähän valinnasta ja voi hyvin olla, että suosionsa huipulla paistatellut Rautavaara olisi kerännyt tuon verran enemmän ääniä.
Rautavaaralla oli myös pimeät hetkensä ja loppua kohden pahentunut ongelmallinen suhde alkoholiin, joita Erola ei mitenkään peittele. Hän myös oikoo pitkin matkaa Rautavaaraan liitettyjä liioiteltuja tai vääristeltyjä tarinoita. Kaikkiaan Erola käsittelee myötätuntoisen avoimesti Rautavaaraa ihmisenä ja arvioi myös hänen laulaja- ja säveltäjäsuorituksiaan ja elokuvaroolejaan asiantuntevasti ja vailla ylisanoja suuntaan tai toiseen. Tuloksena on hyvin uskottava ja aidontuntuinen kuva kohteestaan.
Tammikuu 2013
