Ylikangas provokatorisena polemisoijana
Heikki Ylikangas on historiantutkijoistamme ehkä tietoisesti polemiikkihakuisin. Tämä näkyy erityisesti siinä, miten hän on käsitellyt Suomen toisen maailmansodan aikaisia tapahtumia ja tekoja. Huippuunsa Ylikankaan aikaansaama polemiikki ylsi hänen Romahtaako rintama? Suomi Puna-armeijan puristuksessa kesällä 1944 kirjansa ilmestyttyä vuonna 2007. Se synnytti mm. vuotta myöhemmin kuuden tekijän joukkovastakirjana julkaistun Teloitettu totuus – Kesä 1944 kirjan, johon Ylikangas vastasi seuraavana vuonna yhtä räväkästi kirjallaan Yhden miehen jatkosota.
Ylikankaan ja häntä vastaan polemisoineiden joukkovastakirjan tekijöiden näkemyserot kiteytyvät kolmeen kysymykseen. Ensimmäinen on se, tapahtuiko 19.6. 1944 ratkaiseva muutos Mannerheimin ja päämajan tilannearviossa. Oltuaan hyökkäyksen alettua siinä käsityksessä, että Neuvostoliitto tähtäsi Suomen miehittämiseen, olisi marsalkka päämajan tiedustelupäällikkö eversti Paasosen uuden tiedusteluarvion saatuaan kääntynyt sille kannalle, että Neuvostoliiton tavoitteena oli sittenkin rajallisemmin Suomen rauhaan pakottaminen, mistä seurasi vastarinnan terästäytyminen ja valmius turvautua tilapäiseksi tarkoitettuun Saksan apuun. Toinen kiistakysymys koski Ylikankaan käsitystä, jonka mukaan sotien välisenä aikana kaikki laitavasemmistolaisisiksi epäillyt raakattiin kutsunnoissa poliittisista syistä, jonka vuoksi liikekannalle saatetun armeijan vahvuus jäi talvisodassa merkittäväksi pienemmäksi kuin jatkosodassa, jossa karsintaa ei enää tehty. Kolmas ja herkin kiistakysymys koski sitä, teloitettiinko omien toimesta jatkosodan aikana 50 suomalaissotilasta, kuten joukkovastakirjan tekijä väittivät, vai oliko heitä n. 250, mihin lukuun Ylikangas on päätynyt?
Tälläkin kertaa Ylikangas palaa kiistanalaisiin tulkintoihinsa, mutta nyt kaunokirjallisuuden muodossa. Se ei ole uutta, sillä Ylikangas on useita kymmeniä teoksia käsittävän, nuijasodasta sisällissodan kautta jatkosotaan ulottuvan tutkimuskirjallisuuden ohella julkaissut myös aiemmin romaanin Ilkkaisten sota nuijasodasta sekä kirjoittanut puolisen tusinaa historia-aiheisia näytelmiä.
Oikeastaan Aseveljen petos on yhdistelmä vain löyhästi toisiinsa liittyvistä virolaisen heimopataljoonan ruohonjuuritason kokemuksista kertovasta romaanista sekä päämajan tiloihin ja Mikkelin ravintolakabinettiin sijoitetusta näytelmästä, jonka päähenkilöt Mannerheim, Heinrichs, Ryti, Airo ja Paasonen kuin näyttämöä varten kirjoitetuin repliikein kertovat sen, miten historiantutkijoiden lähteisiin tarttumattomat päätökset oikein syntyivät juuri noiden kaikkien kolmen Romahtaako rintama?-kirjan kiistanalaisten kysymysten osalta. Näyttämöllä tarpeellista koomista kevennystä tuo tollomainen tosikkoluutnantti Korpisyrjä.
On kirjassa lisäksi aivan uusikin näkemys siitä, miten Mannerheimin kuuluisa ja syntyhistorialtaan kiistanalainen miekantuppipäiväkäsky heinäkuussa 1941 syntyi. Sen luonnoksen Mannerheimille antoi presidentti Risto Ryti Kämpin kabinetissa, eikä Mannerheimilla ollut muuta mahdollisuutta kuin alistua ja panna nimensä sen alle. Romaanissa tämän voi esittää ilman, että kukaan välittömästi on vaatimassa sille lähdepohjaa tai uskottavaa aihetodistelua.
Uusia ja/tai kiistanalaisia historiantulkintoja voidaan esittää myös kaunokirjallisuuden keinoin, mutta kirjallisuuden helmiksi ne ani harvoin nousevat. Minäkin edelleen luen mielummin Ylikankaan historiantutkimuksia ja historiaa tulkitsevia esseitä kuin tällaista välillä turhan kömpelösti ja pinnallisen henkilökuvauksen kautta etenevää historiallista romaania tai korostetun teatraalista sodanjohdon pohdintojen näyttämöllepanoa.
Joulukuu 2012
2.12.2012
