Suuret kuolonvuodet Suomessa
”Suuret kuolonvuodet” veivät 1690-luvulla hautaan lähes kolmanneksen suomalaisista. Halla ja loppumaton sade tuhosivat sadon kahtena vuonna peräkkäin ja seurauksena oli paha pula ruuasta ja siemenviljasta. Ruotsin valtakunta oli tuolloin laajimmillaan ja hallitsi itämeren maakuntia ja Inkerinmaata Suomenlahden pohjukassa. Kriisi ulottui myös Liivinmaalle ja Ruotsin valtakunnan sydänosiin. Suomenlahden eteläpuolella virolaisista kuoli näinä vuosina noin 20 prosenttia väestä ja puutteesta kärsi myös eteläisempi liivinmaa. Kun Baltia oli valtakunnan vilja-aitta ei sieltäkään ollut apua saatavissa. Pahin oli tilanne kuitenkin Suomessa. Syötävää etsivät kerjäläislaumat levittivät tappavia tauteja, ja keväällä ja kesällä 1697 kuolleisuus saavutti Suomessa kauhistuttavat mittasuhteet. Suomi menetti tuolloin noin puolen miljoonan väestöstään jopa lähes kolmanneksen. Lapissa ja Kainuussa viikatemies vei yli 40 % väestö.
Suomen 1690-luvun nälänhätä on Euroopan mittakaavassa ainutlaatuinen. Esimerkiksi Irlannin kuuluisa nälänhätä 1800-luvulla surmasi alle 12 prosenttia väestöstä ja Suomen suurina 1860-luvun nälkävuosina menehtyi 8 prosenttia maan väestöstä. 1600-luvulla elettiin pieneksi jääkaudeksi kutsuttua 1400-luvun alkupuolella alkanutta ja nelisen sataa vuotta jatkunutta ilmaston kylmenemisen kautta. Kylmimmät vuodet sattuivat 1600-luvun loppuun. Pohjolan sadot jäivät kaikkialla vajaiksi. Alkeellinen maatalous ja siihen nojaavat valtiot olivat suurissa vaikeuksissa.
Tuohon aikaan elettiin luonnon armoilla kaikkialla, mutta se ei ole ainoa syy katastrofiin. Tähänastista näkemystä suurien kuolonvuosista on paljolti hallinnut Suomen historian pitkäaikaisin auktoriteetti Eino Jutikkala, jonka mukaan nälänhädän syinä olivat maatalouden alkeellisuus, liikaväestö ja kylmä ilmasto, joiden vaikutusta myös kruunun politiikka eli haluttomuus ja kyvyttömyys hätäavun järjestämiseen pahensi. Tämä oli, Lappalaisen lainaaman Jutikkalan mukaan seuraus asenteesta, jonka juuret ulottuivat ”siihen ihmisarvon halveksimiseen, joka on olennaista merkantilistisen ajan yhteiskuntanäkemykselle”.
Aikanaan suosittu, Malthusin perua oleva teoria suhteellisesta liikaväestöstä on jo melkein kaikkien historioitsijoiden hylkäämä, vaikka käsite edelleen elää populäärikeskustelussa. Aineisto suurilta kuolonvuosilta on suoraan sen kanssa ristiriidassa, sillä suurimmat kuolleisuusluvut löytyvät harvaan asutuilta seuduilta, joissa luonnonvaroja olisi ollut eniten vielä hyödyntämättä, kun taas tiheimmin asutut seudut selvisivät vähemmin menetyksin.
Lappalainen osoittaa myös Jutikkalan käsityksen hallinnon kylmäkiskoisuudesta vähintäänkin liioitelluksi. Kruunun hätäaputoimet olivat mittavampia kuin Jutikkalan kuvauksissa ja itsevaltiaan byrokratia toimi tosiasiassa paljon joustavammin kuin lait ja määräykset olisivat edellyttäneet. Lainoja tai veroja ei peritty ja vijaa koitettiin toimittaa tarvitsijoille, mutta luonto oli tässäkin vastaan. Suomi oli tavallisinakin aikoina talviajan jäiden saartama maa, ja kylmimpinä katovuosina oli täysin mahdotonta toimittaa siemenviljaa Suomeen ennen kuin se oli liian myöhäistä. Merkantilistinen säätely oli epäilemättä kyvytön vastaamaan tuhon mittasuhteisiin mutta Jutikkalan käsitykselle ihmisarvon halveksimisesta ei Lappalainen löydä lainkaan tukea.
Ilmaston, itsevaltiaan kuninkaan Kaarle XI:n valtiokoneiston ja maantieteellisten tekijöiden pohdinnan ohella Jumalan vihan ruoska on myös kuvaus nälänhädän arjesta, tavallisten ihmisten selviytymiskeinoista sekä rikoksista ja kauhuista, joihin nälkä lopulta johti. Tärkeä rooli on lisäksi itsevaltiaalla kuninkaalla, joka kansan kärsiessä teki itse kuolemaa. Lähteinä on käytetty kirjallisuuden ohella mm. oikeudenkäyntipöytäkirjoja sekä aikakauden virkamiesten ja diplomaattien kirjeitä. Kaiken kauheuden keskellä nousee lopulta kysymys, miten valtakunta kesti nämä koettelemukset niin se pysyi kasassa. Nälkä ajoi ihmisiä epätoivoisiin tekoihin, mutta ne kaikki käsiteltiin silloisen oikeuslaitoksen mukaisessa järjestyksessä eikä merkittävää kapinointi esiintynyt kuin Karjalassa Käkisalmen seudulla, mutta senkin vaikutus jäi paikalliseksi eikä se lopulta uhannut valtakunnan eheyttä.
Erinomaisia historiankirjoja tehnyt Lappalainen on kertonut haaveilevansa myös kaunokirjallisuuteen siirtymisestä, mutta edelleen historiallisissa aiheissa pysyttäytyen. Uskon että hänellä on siinäkin hyvät menestymisen edellytykset.
Elokuu 2012
