Klassikko uutuuskäännöksenä
James Joycen Ulysses ei ole kevyttä lukemista missään suhteessa. 857 sivuiset kymmenen sentin paksuiset niteet ovat harvinaisia, mutta se on vielä pieni este lukusuoritukselle, jonka läpivieminen viikonvaihteessa voisi olla haasteellinen Paavo Väyrysellekin. Kirjan kirjoittaminen vei James Joycelta seitsemän vuotta ja sen suomeksi kääntäminen Leevi Lehdolta kymmenen vuotta. Joycen teos on kiistatta klassikko, joka on joskus rankattu myös maailman parhaaksi englanninkielellä kirjoitetuksi teokseksi. Tällainen rankkaus on tietysti ennakkoon omiaan mykistämään lukijan mahdollisen kriittisyyden.
Tarkkaan ottaen Ulyssesin lukemista varten tulisi ensin lukea Homeroksen neljä ja puolisataa sivuinen Odysseus, jonka rakennetta Ulysses noudattaa. Tämän valaisemiseksi Joyce itse teki kaksikin eri versiota kaaviosta, jolla yhtäläisyyksiä voi seurata, ja jotka ovat myös Lehdon suomennoksen liitteinä. Kaltaiselleni diletantille, jonka Odysseus-tuntemus jää vuosikymmeniä sitten tehdyn Kuvitetut klassikot version selaamiseen, tämä ei juurikaan ymmärrystä lisää. Ja siinä missä Odysseuksen harharetket olivat vuosikymmenen kattava tarina, on Ulysses tunnetusti yhden päivän kertomus, joka sijoittuu Dubliniin kesäkuun 16. päivänä 1904.
Alkuperäisessä englanninkielisessä Ulysseksessä on laskettu olevan yli 30 000 eri sanaa, kaikki erisnimet ja verbien aikamuodot mukaan lukien, joukossa tuhansittain Joycen uudissanoja tai aiemmin käyttämättömiä muunnelmia. Joyce itse sanoi laittaneensa kirjaan niin paljon mysteerejä ja arvoituksia, ”että se tulee työllistämään professoreita vuosisadoiksi kiistelyihin siitä, mitä olen tarkoittanut”. Tämä ennustus ainakin on käynyt toteen, kuten Lehdon käännökseen liitetty monisivuinen kirjallisuusluettelo kertoo.
Mitenkä Ulyssestä tulisi lukea? Olen tottunut ajatukseen, että useimmat kaunokirjalliset teokset voi lukea sellaisenaan alusta loppuun itse valitsemassaan tahdissa, ja että hyvään eli ajatuksia herättävään kirjaan voi sitten myöhemmin palata tarkemmilla kaivauksilla. Leevi Lehdon kääntämässä ja toimittamassa teoksessa on kuitenkin 5000 alaviitettä eli keskimäärin vähän yli kuusi joka sivun alalaidassa. Alaviitteet helpottavat teoksessa viitattujen tapahtumien, paikkojen ja henkilöiden sekä monien sanakonstruktioiden ymmärtämistä, samalla kun ne monissa kohdin valaisevat Lehdon käännösvalintoja, kun alkuperäinen sana tai käsite on erikseen avattu. Lukemista ne eivät välttämättä sujuvoita, päinvastoin.
Paljon helpompaa onkin tarttua Pentti Saarikosken Odysseus-suomennokseen vuodelta 1964, josta hän selvisi vajaassa vuodessa. Pistovertailujen perusteella Saarikosken kieli vaikuttaa soljuvammalta ja Joycen hengen hyvin säilyttäneeltä, mutta ilmeistä on, että Lehdon käännöksessä suoranaiset virheet ja väärinymmärrykset ovat paljon vähäisempiä. Siinä missä Lehto käyttää kuusi sivua sekä esipuheeseen alussa että kirjallisuusluetteloon lopussa, kuittaa Saarikoski urakkansa neljän kappaleen jälkisanoilla.
Ei tietenkään ole yhtä oikeata tapaa lukea tai edes kääntää jotain kirjaa, saatikka Ulysseksen kaltaista monikerroksista opusta. Harva kuitenkaan lukee sen yhden lukemisen suorituksena. Enemmän siitä saa irti palaamalla siihen paloittain ja kuorimalla kuin sipulia. Tällaisessa lukemisessa tulevat jossain vaiheessa myös Lehdon huolelliset alaviitteetkin tarpeelliseen käyttöön, vaikka ne alussa saattoivat tuntua turhan raskauttavalta painolastilta.
Leevi Lehdon suomi on yhtä ymmärrettävää tai sekavaa kuin Joycen alkuperäinen tekstikin. Eniten kriittistä huomiota on kerännyt hänen ratkaisunsa käyttää hen-sanaa hän-sanan asemesta, kun pitää kääntää feminiininen ”she”. Tämä on enempi makukysymys, josta voi olla myös sitä mieltä, että tämä häiritsee lukemista enemmän kuin ne muutamat kohdat, joissa sukupuolierottelun käännöksessä tekemättä jättäminen synnyttäisi sekaannusta.
Syyskuu 2012
