( Alkuperäinen teos ilmestynyt kaksiosaisena WSOY:n kustantamana vuonna 1946.)
Legendaarinen Olavi Paavolainen
Olavi Paavolainen on suomalaisen kirjallisuuden legenda, jonka maine elää edelleen. Legendaan kuuluu sekin, miten Paavolainen Synkän yksinpuhelun vuonna 1946 saaman nuivan vastaanoton jälkeen masennettiin ja vaiennettiin. Tältä osin legenda ei kuittenkaan aivan vastaa todellisuutta. Tosiasiassa kirjan vastaanotto oli enemmän myönteinen kuin kielteinen ja vaikeneminen – siis luopuminen kirjoittamisesta ja siihen liittyvästä julkisuudesta – oli Paavolaisen oma valinta, ei hänelle pakotettu tila. Sodan jälkeen Yleisradion pääjohtajaksi noussut Hella Wuolijoki teki hänestä Radion teatteriosaston päällikön. Se ei ollut poliittinen palkkionimitys ja Paavolainen hoiti sitä kiitettävästi kuolemaansa saakka, pahenevasta alkoholiongelmastaan huolimatta.
Paavolaisesta on hänen 1964 tapahtuneen kuolemansa jälkeen julkaistu useita henkilökuvia, joiden nimet jo kertovat legendan elävän: Loistava Paavolainen; Symbolisti Paavolainen; Paavolainen keulakuva. Hänen kirjoistaan otetaan edelleen uusia painoaksia, viimeksi tänä vuonna ilmestyi jälleen uusi yksiosaiseen asuun saatettu laitos Synkästä yksinpuhelusta. Se julkaistaan myöhemmin syksyllä ensimmäistä kertaa myös Virossa.
Synkkä yksinpuhelu on päiväkirjamuotoinen kertomus Paavolaisen jatkosodasta. Sitä pohjustaa kertomus hänen paluustaan Neuvostoliitosta elo-syyskuussa 1939 Turkin ja sotaan ajautuneen Euroopan läpi Suomeen. Paavolaisen oli määrä kirjoittaa Neuvostoliitosta samankaltainen matka- ja vaikutelmateos kuin hän oli kolme vuotta aiemmin tehnyt kansallissosialistisesta Saksasta, mutta se ei koskaan toteutunut. Sodan aikana pääosin päämajan tiedotustehtävissä palvellut Paavolainen julkaisi pari kuvateosta Karjalasta, mutta kirjasi yhteiskunnalliset havaintonsa ja purki tuskansa muistiinpanoihinsa, jotka sitten toimitti julkisuuteen sodan päätyttyä. Niiden aitoutta on epäilty ja kirjoittajaa syytetty jälkiviisaudesta, mutta kaikesta päätelleen materiaali, jota hän toki on muokannut ja valikoinut, perustuu aitoihin alkuperäismerkintöihin, jotka kuvaavat Paavolaisen todellisia tuntoja. Historiallisesta dokumentista ei kuitenkaan ole kyse ja on huomattava, että Paavolainen itse muokkasi ja lyhensi teoksen ruotsinnoksen ja uusintapainoksien tekstiä tavalla, josta voi päätellä hänen halunneen jonkin verran liennyttää ensimmäisen laitoksen kärkevyyttä.
Paavolainen ei sotinut rintamajoukoissa eivätkä päiväkirjat sisällä rintamakuvauksia, mutta sitäkin enemmän koko suursodan kulun havainnointia ja kommentointia. Päämajassa Paavolainen sai myös tutustua sensuurin vaivaamatta kansainväliseen lehdistöön eikä hän edes sodan alkuvaiheissa näy sen enempää uskoneen Saksan sotakoneen voittoon kuin toivoneenkaan sitä. Päinvastoin, syvimmän inhonsa hän kohdistaa suomalaisen porvariston ryssänkammoisimpiin edustajiin ja Suur-Suomi intoilijoihin. Paavolainen oli kannaksen karjalaisia, mutta kenties juuri sen taustansa vuoksi näki matkoillaan miehitetyssä Itä-Karjalassa ohi itsekin edustamansa maisemakarjalaisuuden, ettei suomalaisten väkinäinen heimoaate saanut siellä vähäisintäkään sympatiaa.
Paavolainen ei ollut poliitikko vaikka hänellä oli halu vaikuttaa kirjailijana. Hänen isänsä ja setänsä olivat kokoomuksen kansanedustajina, mutta häntä itseään ei ollut koskaan mahdollista sijoittaa mihinkään aatesuuntaan. Halu vaikuttaa sitoutumattomana tarkkailijana antoi mahdollisuuden liikkua samanaikaisesti hyvin erilaisissa piireissä, kuten Hella Wuolijoen ja Minna Craucherin salongeissa. Samalla se merkitsi sitä, että eri leireissä voitiin eri aikoina tai jopa samanaikaisesti laskea hänet sekä oman aatteen kannattajiin että vihollisiin. Synkässä yksinpuhelussa kritiikin kärki suuntautui voimakkaimmin Suur-Suomi -aatteen sokaiseman porvariston ryssänvihaan, mutta Paaavolainen myös kirjaa epäilynsä sodan jälkeen pikaisesri perustettuun Suomi-Neuvostoliitto seuran ”hätiköityyn ja improvisoituun” meininkiin. Nyt kun aikalaistyrskyt puolin ja toisin ovat Synkän yksinpuhelun ympäriltä laantuneet on ilahduttavaa, että kirja edelleen nähdään julkaisemisen arvoiseksi. Lukemisen arvoinen se on aina ollut.
Heinäkuu 2012
