Venäjän kertaus on opintojen äiti
Everstiluutnantti Esa Seppänen toimi tasavallan presidentti Urho Kekkosen adjutanttina 60- ja 70-lukujen vaihteessa. Hän jätti armeijan vuonna 1980 ja siirtyi liike-elämän palvelukseen. Hän hyödynsi poliittisia suhteitaan ja venäjänkielen taitoaan Wärsilän ja Rauma-Repolan palveluksessa ja sitten Finsstroin Moskovan edustuston johtajana. Moskovassa hän asui kaikkiaan 11 vuotta.
Näistä tehtävistä kertynyttä kokemustaan hän on hyödyntänyt ahkerana tietokirjailijana. Jo heti armeijan jätettyään hän julkaisi kirjan adjutantti-ajan kokemuksistaan. 2000-luvulla häneltä ovat ilmestyneet Venäjää, Kekkosta ja molempia käsittelevät teokset Kuuma elokuu 1991– musta lokakuu 1993 Moskovassa (2001), Avaran sielun anarkia (2002), Miekkailija vastaan Tulivuori. Kekkonen – Hruštšev 1955–1964 (2004), Itäsuhteiden kolmiodraama. Kekkonen-Brežnev-Kosygin 1960-1980 (2007) ja UKK: n syvä jälki – perintö vai painolasti? (2009). Näistä UKKta, Brezhneviä ja Kosyginiä käsittelevä pohjautui samana vuonna aiheesta hyväksyttyyn Seppäsen väitöskirjaan.
Tämän vanhemman tuotannon kertaaminen on tässä tapauksessa otettava mukaan myös Seppäsen uusimman kirjan arvioon. Näin siksi, että Venäjä ei ainoastaan kertaa samoja aiheita kuin aiemmat kirjat niihin varsinaisesti uutta tuomatta, vaan itse asiassa käsittelee suurimmaksi osaksi niiden kirjoittamista ja niiden saamaa vastaanottoa. Kuten arviossani Kekkosta js Hrusthevia käsittelevästä kirjasta totesin, on Seppäsen kirjoilla omat ansionsa, jotka kuitenkaan eivät sillä lisäänny, että kirjoittaja siteeraa laajasti saamiaan kiitoksia. Nyt liki kolmesataasivuiseksi venytetty kirja olisi painavampi tiiviinä Venäjä-pamflettina, ilman vanhan kirjoitushistorian tarpeetonta kertaamista.
UKK- ja/tai Venäjän tutkimuksen harrastajien keskuudessa käydään aina välillä aika rajuakin polemiikkia, jossa yhtenä ääripäänä erottautuvat Hannu Rautkallion ja Lasse Lehtisen kaltaiset UKK:n ja Venäjän demonisoijat ja toisena Kekkoselle lojaali kirjoittajakunta Juhani Suomen johdolla. Jälkimmäiseen ryhmään yksiselitteisesti lukeutuva Seppänen arvostelee ansiokkaasti edellisen edustajia ja osoittaa heidän tarkoitushakuisten tulkintojensa epäjohdonmukaisuuden. Olen monessa suhteessa itsekin lähempänä Seppäsen kuin hänen vastapuolensa näkemyksiä Kekkosesta ja Venäjästä, mutta on todettava, että myös hänen näkemyksensä on pitkälti sidottu vanhaan voimapoliittiseen ajatteluun. Sen vuoksi ihan johdonmukaisena ei hänenkään ajatuksenjuoksuaan voi aina pitää. ”Myyteille kyytiä!” otsikon alla on myös ihan riittävästi myyttisiä Venäjää koskevia yksinkertaistuksia.
Heinäkuu 2012
