Hollywood-legenda jo eläessään
En ole juurikaan harrastanut filmitähtien elämäkertoja. Näin ehkä siksikin, että ne keskittyvät käsittelytavoiltaan kahteen ääripäähän, yhtäällä suklaakuorrutettuihin ja palvoviin kiiltokuvaelämäkertoihin tai toisaalla julkisuuskuvan tuhoamiseen tähtääviin teurastuksiin. Aiemmin mm. Lucille Ballista ja Marlon Brandosta kirjoittaneen Stefan Kantorin kirja Humphrey Bogartista ei kuulu varsinaisesti kumpaankaan kategoriaan, vaikka nostaa Bogartin päätään ylemmäksi aikalaistensa joukossa. Se on myös amerikkalaiseksi opukseksi kohtuullisen lyhyt, alle 300 sivua, mikä on ihan riittävä kertomaan kaiken oleellisen kohteestaan ja hänen elokuvakarriääristään.
Jouluna 1899 syntynyt Bogart vietti hyvin etuoikeutetun, mutta emotionaalisesti vaikean lapsuuden New Yorkissa menestyneen lääkäri-isän ja taiteellisesti lahjakkaan, mutta alkoholisoituneen äidin ainoana poikalapsena, jota tarjolla ollut oikotie huippuoppilaitoksiin ei kiinnostanut. Kesti aikansa ennenkuin maailmansodan lopussa laivastossakin matruusina palvellut Bogart lähes sattumalta päätyi teatteriin, ensin järjestäjäksi ja sitten näyttelijäksi. Elokuvauransa hän aloitti gangsterirooleissa, ja läpimurtoa hän sai odottaa vuoteen 1941, jolloin hän nousi High Sierran ja Maltan haukan myötä tähtikaartiin. Seuraavana vuonna valmistunut Casablanca varmisti hänen paikkansa elokuvan historiassa.
Bogartin oma elämä pysyi kolmesta epäonnistuneesta avioliitosta ja runsaasta alkoholinkäytöstä huolimatta kohtuullisen hyvin kasassa ja viimeinen liitto häntä 25 vuotta nuoremman Laureen Bacallin kanssa lienee ollut onnellinen. Bogart kuoli kuitenkin jo 57-vuotiaana runsaan tupakoinnin aiheuttamaan syöpään. Kanfer jatkaa kuitenkin vielä tästä eteenpäin arvioimalla Bogartin ällistyttävän vankkaa jälkimainetta päätyen siihen, ettei kukaan enää voi Bogartin ikoninasemaa korvata senkään vuoksi, ettei nykyajan elokuvissa ole enää sijaa hänen ominta alaansa olleille roolisuorituksille.
Kiintoisa sivujuoni on Bogartin suhde politiikkaan. Hän oli vankka Franklin D. Rooseveltin, Adlai Stevensonin ja demokraattisen puolueen tukija, mutta ei koskaan havitellut poliittista uraa. Kun sodan jälkeen ”epäamerikkalaista toimintaa” tutkiva kongressin erityisvaliokunta keksi ottaa kommunistien epäillyn soluttautumisen julkisuushakuisten tutkimustensa kohteeksi, yhdeksäntoista kommunistiksi epäiltyä Hollywood-työntekijää kieltäytyi todistamasta komitean valiokunnan istunnossa saattaen itsensä alttiiksi oikeustoimille. Bogart liittyi näyttävästi näiden tueksi perustettuun tukikomiteaan sillä seurauksella, että mccahrtyismin ilmapiirissä hänkin joutui epäilyksenalaiseksi ja joutui uransa varmistamiseksi turvautumaan julkisiin puhdistautumisriitteihin.
Tämä ei ollut yksinomaan opportunistista itsesuojelua, vaan perustui yhtä paljon Bogartin pettymykseen ja huijatuksi tulemisen tunteeseen, kun myöhemmin ilmeni, että osa näistä yhdeksästätoista epäillystä oli todella jossain vaiheessa ollut jäsenenä Yhdysvaltain kommunistipuolueessa. Bogart ei kuitenkaan, toisin kuin demokraattina aloittanut Ronald Reagan, kääntänyt takkiaan ja muuttanut mielipiteitään, mutta vältti myöhemmin poliittista aktivismia. Tämä on kuitenkin sivujuoni Bogartin elämäkerrassa, vaikka sen laajempi käsittely olisi myös puoltanut paikkaansa.
Kesäkuu 2012
