Finanssikriisin ytimessä
Kun Englannin työväenpuolue voitti vaalit 1997 Alistair Darlingista tuli Tony Blairin hallituksen toinen valtiovarainministeri. Hoidettuaan välillä muitakin ministerintehtäviä hän peri Gordon Brownin paikan valtiovarainministerinä, kun pitkään pääministeriksi pyrkineen Brownin toive lopulta toteutui. Darling on Brownin ja Jack Strawn ohella ainoa, joka istui hallituksessa koko Labourin 13 vuotta kestäneen valtakauden alusta loppuun. Tämä antoi hänelle ainutlaatuisen näköalapaikan arvioida puolueen tilaa ja hallituskautta.
Pitkäikäisyys hallituksessa perustui siihen, että Darling kuului Blairin ja Brownin New Labour-projektin vankkoihin tukimiehiin. Kun töväenpuolueen silloinen johtaja John Smith yllättäen kuoli pitivät silloin poliittisilta näkemyksiltään pitkälti identtiset Blair ja Brown itseään parhaansa seuraajaehdokkaana. Jos kisa oli viety äänestykseen asti olisi Blair sen voittanut. Myös Darling oli Blairin kannalla ja kertoi tämän myös Brownille. Vaalia ei kuitenkaan tullut vaan kilpailijat sopivat keskenään, että Blair johtaisi puoluetta noin kaksi vaalikautta ja jättäisi Gordon Brownille sitten paikkansa. Vain nämä kaksi tietävät tarkkaan mitä sovittiin, ja ilmeisesti heilläkin on asiasta erilainen tulkinta.
Blairin ja Brownin ensimmäisen vaalikauden ajan saumattomasti sujunut yhteistyö alkoi vähitellen rakoilla, kun Blair ei suostunut ilmoittamaan milloin vetäytyisi. Valtataistelusta tulikin Blairin pääministerikauden viimeisinä aikoina yhä kitkerämpää ja avoimempaa. Kun Blair sitten lopulta lähti piti myös Darling sitä välttämättömänä, arvioiden Blairin suosion romauttaneeksi viimeiseksi niitiksi sen, että hän kesällä 2006 kritiikittömästi tuki Israelin huonosti päättynyttä sotaretkeä Libanoniin.
Brownin ja Darlingin yhteistyöhön alkoi pian tulla säröjä. Osin poliittisista syistä – Darling edusti tiukempaa finanssipolitiikkaa kuin mitä talousennusteita optimistisemmin lukeva Brown – mutta Darlingin mukaan ennen kaikkea siksi, että paranoiaan taipuvainen Brown alkoi suhtautua häneen epäluuloisesti ja toimia avustajiensa kanssa hänen selkänsä takana. Lopulta epäluulo johti siihen, että pääministeri halusi päästä valtiovarainministeristään ja tarjosi tälle mitä tahansa muuta salkkua hallituksessa. Kun Darling kieltäytyi näistä ja ilmoitti mielummin jättävänsä koko hallituksen oli Brownin asema puolueessa jo muiden erojen vuoksi niin paljon heikentynyt, ettei hän kuitenkaan uskaltanut laittaa finanssiministeriään kävelemään.
Avomieliset muistelmat eivät anna kovin hyvää kuvaa hallituksen toverisuhteista yleensä ja Gordon Brownin johtajuudesta erityisesti. Pääpaino on kuitenkin Darlingin finanssiministerikauden tapahtumissa, joita leimasi kohta hänen virkaantumisensa jälkeen puhjennut finanssikriisi ja sen vaatimat toimet, joista Darling lopulta antaa itselleen ja sai muiltakin kohtuullisen hyvän arvosanan. Hänen kirjoittaessaan kokemuksistaan osansa saavat niin Britannian konservatiivien oppositio kuin Britannian pankkiirit, joiden ahneudesta ja kykenemättömyydestä annetaan ilmeisen realistinen kuva.
Vähäisenä sivujuonteena kirjassa ovat brittien ongelmat islantilaisten pankkien ja niiden kriisitilan viimeiseen saakka kieltäneen Islannin hallituksen kanssa. Darling kirjoittaa maan kauppaministerin käyneen ison delegaation kanssa vähän ennen pankkien romahdusta luonaan valittamassa brittien rahoitustarkastuksen pikkumaisuudesta ja vakuuttamassa maan pankkien olevan täysin kunnossa. Kenestäkään muista muiden maiden edustajista ei Darling esitä yhtä murskaavaa kritiikkiä todeten, ettei mihinkään mitä he esittivät voinut luottaa. Darling kirjoittaakin tyytyväisenä, että Islannin silloinen pääministeri Geir Haarde on joutunut oikeudessa vastaamaan osuudestaan Islannin pankkikriisiin. (Kirjan ilmestymisen jälkeen Haarde on vapautettu syytteistä.)
Kesäkuu 2012
