Isänmaan asialla
90-luvun Suomen politiikan vastakkainasettelun ääripäiksi on vaikea löytää sopivampaa paria silloisista poliitikoista kuin Iiro Viinanen ja Esko Seppänen. Heidän kirjeenvaihtokirjaansa lukiessaan tuli mieleen Jorma Eton klassikkoruno ”Suomalainen” jo paljon ennen kuin Seppänen itse samaan viittasi. Eton mukaan suomalainen on sellainen, joka vastaa kun ei kysytä, kysyy kun ei vastata eikä vastaa kun kysytään ja vastarannalla huutaa toinen samanlainen. Juuri tällaisen kuvan saa tästä keskustelukirjasta, jossa itse asiassa kumpikin kysyy mitä haluaa ja jättää vastaamatta mihin haluaa, mutta ähkyä syntyy. Oleellista on kuitenkin, että ”sellaisella suomalaisella on aina kaveri”, eikä ”suomalaista erota suomalaisesta mikään, paitsi kuolema ja poliisi”
Tässä tapauksessa tämä on kuitenkin muutettava muotoon, jossa näitä suomalaisia ei yhdistä mikään, paitsi kuolema ja demari. Molemmat sairastavat parantumatonta Parkinsonin tautia ja kirjoittavat siitä avoimesti, rehellisesti ja koskettavasti, myös siitä miten se vääjäämättä johtaa kuolemaan, jota kumpikaan ei halua sen koittaessa jäädä passiivisena ja tuskaisena odottamaan, vaan haluaa mahdollisuuden itse päättää elämnsä jatkamisesta tai lopettamisesta. Seppäsen osalta tähän on vaikuttanut myös se, että hän on joutunut seuraamaan parantumatonta syöpää sairastaneen poikansa kuolinkamppailua.
Tämän rinnalla demarin mainitseminen toisena yhdistänä tekijänä on, se myönnettäköön, vähän mautonta. Sille ei kuitenkaan voi mitään, että lähimmäksi poliittista yhteisymmärrystä kumppanukset päätyvät arvioidessaan murskaavasti demareiden tekoja yleensä ja ay-liikkeen demarijohtajien suorituksia erityisesti. Vaikka molemmat tunnustavat vanhemmiten koko ajan vihertyneensä, niin se ei tarkoita, että kummaltakaan heruisi lämpimiä ajatuksia city-vihreille, ihan demarien kaltaiseen inhokkikategoriaan heitä kuitenkaan sijoittamatta.
Eniten kirjan julkistamisen yhteydessä ovat saaneet huomiota leikkaa-ja-lyö -linjan tinkimättömänä lama-ajan valtiovarainministerinä tunnetun Viinasen nykyiset näkemykset verotuksen kohtuullisuudesta, kvarttaalikapitalismin turmiollisuudesta, ahneista palkitsemisjärjestelmistä ja radikaaleimmillaan pörssien turhuudesta, joista viimemainitun kanssa Seppäselläkin on jo nielemistä. Seppänen puolestaan ilmoittaa ennen presidentinvaalia julkaistussa kirjassa äänestävänsä toisella kierroksella Niinistöä, jonka itsenäisyyttä myös kokoomuksen nappulaliigasta näppylöitä saava Seppänen arvostaa.
Kirjeissä Seppänen on se, joka vanhalla tutkivan talousjournalistin tarkkuudella ja ahkeruudella vierittää tietoja, lukuja ja faktoja finanssivallan turmiollisuudesta ja hyvinvointivaltion alasajosta Viinasen tyytyessä enemmän mielipiteitten esittämiseen. Vaikka herrojen näkemykset joistain rahaivallan piirteistä ja niiden suitsimisen välttämättömyydestä nykyisin käyvät yksiin, on heidän Eurooppa- ja Nato-näkemystensä välillä edelleen syvä ja ylittämätön kuilu. Se on yhtä syvä myös suhtautumisessa hallitusvaltaan, Seppäsen aksiomana on ja pysyy, että sellainen vasemmisto, johon hän kuuluu ei voi olla hallitusvaltaa käyttämässä. Se on tavallaan sääli, koska monet aikaisemmat hallitukset, joissa hänen puolueensa oli mukana olisivat hyötyneet hänen tietojensa ja osaamisensa kanavoimisesta käytännön politiikkaan ja lainsäädäntöön.
Helmikuu 2012
