Tuglas-seura siltana neuvostoajasta Viron itsenäisyyteen
Virolaisen kirjailijan Friedebert Tuglasin nimeä kantava Tuglas-seura perustettiin maaliskuussa 1982 tarkoituksenaan edistää Viron kulttuurin ja yhteiskuntaolojen tuntemusta Suomessa ja suomalais-virolaista kulttuuriyhteistyötä. Voidakseen solmia ja ylläpitää yhteyksiä Viron neuvostotasavallassa eläviin virolaisiin seuran oli mukauduttava YYA-ajan realiteetteihin ja vakuutettava silloinen Suomi-Neuvostoliitto-Seura ja sen Eesti-jaosto siitä, ettei sen tarkoituksena ollut kilpailla näiden kanssa vaan toimia yhteistyössä tarkoituksen toteuttamiseksi. Näin siksi, että SNS:n kielteinen asennoituminen olisi käytännössä leimannut seuran ”neuvostovastaiseksi” ja sulkenut yhteydenpitomahdollisuudet Suomenlahden yli.
Tuglas-seuran onnistui kuitenkin luovia ajan vaikeiden karikoiden läpi ja toimia niin, että siitä vapaampien tuulien puhallettua ja perestroikan alettua muodostui tärkeä kanava virolaisten itsenäistymispyrkimyksille, mikä huipentui siihen, että seuran tilat toimivat ulkoministeri Lennart Meren epävirallisena edustustona kesällä 1991. Tämä oli myös se vaihe, jolloin siihen asti valtiovallalle uskollinen (ja opetusministeriön rahoituksesta riippuvainen) seura joutui hetkelliselle törmäyskurssille varovaisen pidättyvän virallisen Suomen kanssa. Sille ajatus, että Meri ja virolaiset pystyttäisivät pakolaishallituksen Suomen maaperällä oli erityinen kauhistus, josta supon edustajat kävivät seuraa varoittamassa. Törmäys kuitenkin vältettiin ja niin Viron kuin Suomenkin viranomaisilla on jälkeenpäin ollut syy olla kiitollinen paljolti talkoovoimin korvaamatonta työtä tehneelle, kahden itsenäisen maan yhteisymmärrystä ja yhteistyötä pohjustaneelle seuralle. Kirjasta ilmenee myös, miten paljon tukea virolaiset kuitenkin koko ajan saivat suomalaisilta myös valtionhallinnon ja ministeriöiden sisältä.
Samanaikaisesti seura joutui myös ristiriitaan lopulta Suomi-Viro -yhdistysten liitoksi järjestäytyneiden tahojen kanssa, jotka suhtautuivat seuraan epäluuloisesti ja syyttivät sitä vasemmistolaisuudesta ja/tai Neuvostoliiton asialla olemisesta. Sittemmin eriseuraisuus on lientynyt, mutta molemmat puolet ovat halunneet säilyttää järjestöllisen itsenäisyytensä. Välillä seuran toimintamahdollisuuksiin ovat heijastuneet myös jotkut henkilöristiriidat, jotka Rausmaa kuitenkin jättää alaviitteiden varaan.
Tuglas-seuran kirjaston- ja arkistonhoitajan Heikki Rausmaan kirja on kiintoisampi kuin tavanomainen järjestöhistoriikki ja on myös historiantukimukselle hyödyllinen. Kirja ilmestyi jo viisi vuotta sitten, mutta käteeni se tarttui vasta nyt. Aikaisempi tutustuminen siihen olisi antanut myös lisää syvyyttä Kulle Raigin vastailmestyneiden muistelmien lukemiseen.
Tammikuu 2012
