Suomi ja Viron itsenäisyyden palauttaminen
Kulle Raig aloitti Tarton yliopistossa suomen kielen opiskelun jo 50-luvun lopulla aikana, jolloin sukulaiskielen taidolla ei ollut vielä kovin paljoa käyttöä tulkin tehtävissä. Asiat muuttuivat presidentti Kekkosen Viron historiassa merkkipaaluksi jääneen Viron vierailun ja hänen Tarton yliopistossa viron kielellä pitämänsä luennon jälkeen, joka mursi sodan jälkeisen Neuvosto-Viron eristämisen ja johti seuraavana vuonna Helsingin ja Tallinnan välisen lauttaliikenteen uudelleen aloittamiseen. Virolaiset, joilla oli maan pohjoisosissa mahdollisuus seurata Suomen tv-lähetyksiä, saivat nyt henkireiän ulkomaailmaan. Matkailijavirta oli pitkään tietysti yksipuolisesti Suomesta Viroon suuntautunutta, sillä järjestelmä rajoitti tarkkaan niiden virolaisten määrän, joiden sallittiin vierailla kapitalistisessa maassa.
Myös kieli-insituutin Suomen kielen opettajuuden jälkeen Inturistin oppaana ja Viron radion toimittajana työskennelleen Kulle Raigin kielitaidolle avautui laajenevasti käyttöä tulkin tehtävissä ja Viron radion suomenkielisenä toimittajana sekä Virossa että Suomessa, vaikka Raigin Suomen matkoihin tuli hänen ystäväpiirissään peitenemellä Kindness, Generosity and Beaty kutsutun kolmen kirjaimen järjestön – KGB:n näkökulmasta itse asiassa aiheellisten – epäluulojen vuoksi pakollinen kahdeksan vuoden tauko ennenkuin viranomaiset joutuivat taipumaan perestroikan irtipäästämien muutosvoimien edessä ja käytännössä vapauttamaan matkustamisen.
Kun Viron itsenäistymisprosessi elokuussa 1991 Moskovassa tehdyn ja pian epäonnistuneen kaappauksen vuoksi kulminoitui, oli Kulle Raig ollut Helsingissä töissä ensin Yleisradion toimittajana ja helmikuusta alkaen Viron Helsingin toimiston toiminnanjohtaja. Tosiasiassa tämä toimipiste toimi eräänlaisena Viron epävirallisena lähetystönä ja elokuun kriittisinä päivinä jopa ulkoministeriönä, kun Viron ulkoministeri Lennart Meri oli silloin Helsingissä johtamassa toimia tuen ja tunnustusten saamiseksi Viron itsenäisyydelle.
Raigin muistelmateos keskittyy Viron Suomi-suhteisiin ja maan itsenäistymisen ratkaiseviin vuosiin. Hän kirjoittaa siitä, miten virolaiset saivat pyrkimyksilleen laajaa ja aitoa tukea Suomesta, vaikka virallinen Suomi pelasi tunnustamisen suhteen hyvinkin varman päälle niin kauan kun Neuvostoliitto vielä oli olemassa tavalla, joka arvostelijoiden silmissä näytti jopa kylmäkiskoisuudelta Viroa kohtaan. Raig jakaa kiitoksia niille suomalaisille, jotka jo varhaisessa vaiheessa Esko Ollillan tai Seppo Heikinheimon tavoin toimivat virolaisten hyväksi, mutta on myös pitkämielinen ja ymmärtävä virallistakin Suomea kohtaan. Tässä hän noudattaa Lennart Meren linjaa. Kuten Raig kirjoittaa, Meri ei ”missään vaiheessa suostunut kritikoimaan Suomea sen paremmin kuin suomalaisia poliitikkojakaan, ei ainakaan julkisesti. Tai jos hän sen teki, niin hyvin hienovaraisesti. Hän tiesi hyvin, ettei hänen toimintansa olisi ollut mahdollista ilman Suomen ja suomalaisten ystävien apua”.
Viron itsenäistymisen jälkeen Raig jatkoi Viron uudelleen avatussa Helsingin lähetystössä konsulina ja kulttuurineuvoksena ja sen jälkeen vielä kolme vuotta Viron Suomen instituutin johtajana ja seisemän vuotta Suomen Viro-yhdistysten liiton toiminnanjohtajana. Pian Viron presidentiksi valitun Meren luottohenkilönä hän oli näin vanhan Suomen sillan jälleenrakennusvuosina avainasemassa sekä havainnoitsijana että tekijänä naapureiden yhteistyössä.
Raigin kirjoittajanominaisuuksiin kuuluu, että hän voi kirjoittaa myös hyvin lämpimästi ja kunnioittavasti esimerkiksi Seppo Heikinheimosta ja Lennart Merestä peittelemättä kuitenkaan heidän monin tavoin hankalia ominaisuuksiaan ja niistä seuranneita vaikeuksia. Raigin teos ei pyri olemaan historiantutkimusta, mutta se on kokeneen toimittajan otteella kirjoitettu teos, joka antaa paljon tietoa ja ainesta myös tutkijoille.
Joulukuu 2011
