Palme igen!
Suomalaisia on hemmoteltu lyhyen ajan sisällä peräti kahdella kattavalla Olof Palmea käsittelevän elämäkerran käännöksellä. Kaksi vuotta sitten saatiin Kjell Östbergin kirjoittamasta kaksioisaisesta Palme-elämäkerrasta yhteen osaan tiivistetty suomennos ja nyt on viime vuonna ilmestynyt Henrik Berggrenin laaja Palme-elämäkerta myös julkaistu suomeksi. Molemmat ovat olleet samanaikaisesti työn alla ja siten toisistaan riippumattomia, eikä Berggren viittaa kuin kerran ohimenevästi Östbergin työhön. Sekä Berggren että Östberg ovat ammattitaitoisia historiantutkijoita ja hyviä kirjoittajia ja he ovat molemmat läpikäyneet yhtä kattavasti suurinpiirtein saman lähdeaineiston kirjojaan varten. He eivät ole myöskään päätyneet missään oleellisissa kohdin ristiriitaisiin tulkintoihin. Näin heidän työnsä ovat enemmän päällekkäisiä kuin toisiaan täydentäviä. Onkin siten vaikeasti ratkaistava makuasia, kumman työn haluaa asettaa etusijalle.
Jos jonkin eron tekijöiden lähestymistavan välillä vähän keinotekoisestikin yrittää nähdä, niin siinä missä Östbergin kirjoissa etenkin ensimmäisessä osassa käydään hyvin tarkkaan Palmen elämänvaiheet lävitse, niin Berggren keskittyy enemmän suurimpiin tai merkittävimpiin tapahtumiin sekä Palmen henkilön arviointiin ja hänen asettamiseensa ruotsalaisen yhteiskunnan laajempaa kehitystaustaa vasten. Itse asiassa minun silmissäni Berggrenin suurimmaksi ansioksi nouseekin se, miten hän oivaltavalla ja kiteyttävällä tavalla kuvaa Ruotsin muutoksia ja Palmen suhdetta niihin tavalla, joka osoittaa Palmenkin kaltaisen tahtopoliitikon kuitenkin olleen yhtä paljon ympäröivästä yhteiskunnasta ohjautuva kuin siihen vaikuttava toimija.
Berggrenin kirjan suomennokseen on liitetty erillinen suomalaislukijoille kirjoitettu esipuhe otsikolla ”Olof Palme ja Suomi: läsnä, mutta silti poissa”. Se onkin tarpeen sillä suomalaisista aikalaistoimijoista löytyy kirjasta tasan yksi viittaus Urho Kekkoseen ja toinen Kalevi Sorsaan. Tämä ei tarkoita etteikö Berggren lainkaan tuntisi Suomea, sillä kirjasta löytyy myös kaksi viittausta Väinö Linnaan ja yksi Matti Klingeen. Tässä suomalaislaitoksen esipuheessa Berggren käy tarkemmin läpi Palmen suvun Suomi-yhteyksiä ja suhdetta Suomeen, mutta ei juurikaan täydennä kirjan niukkaa antia nuoremman Olof Palmen Suomi-suhteesta. Nuoremmalle Olofille annettiin sama etunimi kuin hänen vuonna 1918 valkoisten puolella vapaaehtoisjoukoissa Tampereen taisteluissa kaatuneelle sedälleen.
Berggren myöntääkin, että hänen tapaansa käsitellä Palmen toimintaa voi pitää ruotsalaisille tyypilliseen tapaan itsekeskeisenä niin, että keskiössä on yhtäällä Ruotsin sisäpolitiikka ja toisaalla Palmen kansainvälinen toiminta maailman muissa osissa, samalla kun pohjoismaat (muutkin kuin Suomi) sivuutetaan vähin äänin. Se ei sinänsä vähennä kirjan ansioita Ruotsia ja Palmea analysoivana kertomuksena.
Syyskuu 2011
