New Labourin nousu ja tuho
Englannin politiikkaa etäältä seuranneelle on voinut jäädä Tony Blairin ja Gordon Brownin pääministerikausista sellainen kuva, että nämä kaksi yhteisen, työväenpuolueen New Labour-projektina tunnetun modernisaatio-ohjelman kehitellyttä ja läpiajanutta herraa sopivat jo vuonna 1994 puolueen johtopaikan tultua avoimeksi John Smithin yllättävän kuoleman jälkeen, että Blairista tulee ensin työväenpuolueen johtaja ja että hän luovuttaa kahden vaalikauden jälkeen paikkansa Brownille. Matkalla herrojen väleihin tuli kuitenkin ryppyjä rakkauteen ja koko Blairin kolmatta hallituskautta leimasi yhä paheneva henkilökohtainen vastakkainasettelu, joka päätyi lopulta siihen, että vastahakoisen Blairin oli luovutettava paikkansa Brownille.
Jos New Labour -projektilla oli kolmas kärkinimi, niin se oli Peter Mandelson joka toimi molempien luottomiehenä, taustavaikuttajana ja joskus likaisen työn tekijänä ja yhteensä kolme kertaa heidän hallituksissaan kabinettiministerinä. Niinpä hän on antanut New Labourin kautta käsitteleville muistelmilleen itseensä viitaten nimen Kolmas mies. Hänen kertomuksensa ei ainoastaan vahvista kaikkien muutoinkin tietämän Blair-Brown kilpailuasetelman olemassaoloa, vaan kertoo sen olleen paljon pidempiaikaisempi ja syvempi kuin on edes uumoiltu.
1990-luvun alussa brittien työväenpuolue oli kärsinyt kolme perättäistä vaalitappiota Callaghanin, Footin ja Kinnockin johdolla. Puolueen oppositiokautta oli leimannut vasemmistofraktioiden nousu ja puolueen sisäinen hajaannus, joka oli tehnyt siitä kykenemättömän uskottavasti haastamaan Margaret Thatcherin johtamia konservatiiveja. Blair ja Brown valittiin molemmat ensimmäisen kerran parlamenttiin vuoden 1983 vaaleissa ja heistä tuli erottamattomana pidetty parivaljakko, joka ryhtyi ajamaan puolueen palauttamista hallituskelpoiseksi keskustalaiseksi haastajaksi. He olivat molemmat jo varjohallituksessa, kun puoluejohtaja John Smith keväällä yllättäen kuoli. Molemmat mielivät johtoon, mutta tilaa oli vain yhdelle. He olivat jo valmiita haastamaan toisensa, mutta viime hetkellä syntyi ratkaisu, jossa Brown suostui vetäytymään kisasta hivenen vahvemmassa asemassa olleen Blairin hyväksi.
Mitä Blair ja Brown tarkkaan ottaen ravintolailtansa aikana sopivat voi jäädä salanauhoituksen puuttuessa ikuiseksi arvoitukseksi. Mutta kolmas mies Peter Mandelson oli kulisseissa mukana ja hänen tehtäväkseen tuli sorvata molempien kanssa sopien medialle seuraavana päivänä syötettävä versio tapahtuneesta. Tämä tuli olemaan koko New Labourin aikaa ja Mandelsonin roolia kuvaava menettely. Jokaisesta puheesta, tapahtumasta tai sopimuksesta piti aina tehdä mediaa varten toimittajille syötettävä tulkinta – prosessi jonka harjoittajia kutsutaan spin-tohtoreiksi. Koska yhteistä kirjallista sopimusta ei tehty, jäivät eri tulkinnat elämään: Brownin leirin mukaan Blair olisi sitoutunut sovitulla tavalla aikanaan jättämään paikkansa Brownille, minkä sitoumuksen Blairin leiri kiistää.
Jatko miesten kesken sujui samanlaisen kilpailun, kyräilyn ja lopulta liki avoimen, spin-tohtoroinnin välityksellä tapahtuneen selkäänpuukottamisen merkeissä. Näin ainakin Mandelsonin hyvin yksityiskohtaisen ja värikkään kertomuksen mukaan. Mandelson kuului Blairin luottomiehiin, mutta hän piti kuitenkin ovea riittävästi auki myös Brownin leiriin jotta kykeni toimimaan viestinvälittäjänä ja sovinnon rakentajana. Blair nosti Mandelsonin kaksi kertaa kabinettiministeriksi, mutta kumpikin ministerikausi päättyi Mandelsonin noloon eroon, kun hänen väitettiin toimineen vähintään varomattomasti ellei suorastaan epäeettisesti sidonnaisuuksiensa suhteen. Tämän jälkeenkin Blair nosti hänet vielä komissaariksi Brysseliin, mistä Brown puolestaan kutsui hänet myös Mandelsonin itsensä yllätykseksi vielä kolmannen kerran takaisin kabinettiin.
Tony Blairin New Labour-projektiin liitetty hype sai hetkellistä vastakaikua muissakin Euroopan sosialistipuolueissa, mutta se oli kuitenkin niin brittiolosuhteisiin ja historiaan sidottu, että siihen ei etenkään pohjoismaissa koskaan laajemmin innostuttu. Osin siksi, että monet modernisaation nimissä ajetut uudistukset olivat olleet kaiken aikaa ns. pohjoismaisen mallin osia, osin siksi että projektin lähtökohtana ollut näkemys hyvinvointivaltion markkinavetoisesta uudistamistarpeesta ei oikein ottanut tulta pohjoismaissa, joihin verrattuna Englanti ei koskaan edes ole ollut niitä muistuttava, eriarvoisuutta tehokkaasti tasannut ja globaalitaloudessa hyvin menestyvä hyvinvointivaltio.
Ne jotka ottavat Mandelsonin teoksen käteensä saadakseen paremman kuvan New Labourin projektin sisällöstä kuitenkin pettyvät, sillä kirjasta siitä löytyy hyvin vähän analyysiä eikä edes kuvausta. Mandelson ei myöskään katso, että Blairin ja Bownin välillä olisi ollut varsinaisia poliittisia substanssieroja, mutta herrojen kilpailun koventuessa oli nähtävissä, että Brown halusi lähestyä ”vanhan työväenpuolueen” kannattajia ja painottaa ainakin vähän sosiaalisemmalta vaikuttanutta agendaa. Tätäkään ei otsikkotasoa syvemmin käsitellä juorujournalismin kanssa hyvin kilpailevalla tavalla henkilöiden suhteisiin ja intrigeihin sekä näihin liittyneeseen mediapeliin keskittyvässä kirjassa.
New Labour -projektin imagonhallinta on kolmas syy, jonka vuoksi sitä ei muualla ole aina ymmärretty. Ehkäpä Labourin kohtaloksi lopulta muodostui uskottavuutensa menettänyt imagonrakentaminen ja kaksiteräiseksi miekaksi osoittautunut mediapeli. Se mitä olen usein ihmetellyt on, että mitä pitää ajatella sellaisesta journalismista ja toimittajakunnasta, joita spin-tohtorit vuosikausia ovat voineet menestyksellä vedättää
.
Elokuu 2011
