Saksan pyrky lähi-idän valtiaaksi
Saksan keisari Wilhelm II teki huomiota herättäneen valtiovierailun Ottomaanien valtakuntaan vuonna 1898. Konstantinopoliin, Beirutiin, Damaskukseen ja Jerusalemiin suuntautunut vierailu aloitti Saksan kaksikymmentä vuotta jatkuneen intensiivisen yrityksen saada jalansijaa lähi-Idässä, joka oli vielä tuolloin jokseenkin kokonaan Balkanilta Persian rajoille ja Libyasta Intian valtameren rannikolle valtaa pitäneen Ottomaanien valtakunnan suvereniteetin alainen. Avausta eivät vielä johdatelleet öljyintressit, jotka olivat vasta tulossa maailmanpolitiikan merkittäväksi vaikuttajaksi, vaan strateginen kilpailu Britannian kanssa, jonka asemaa Intian valtiaana Saksa halusi horjuttaa.
Saksan strategian lippulaivaksi tuli pitkään suunniteltu Berliinin ja Bagdadin yhdistävä rautatie. Saksalaisten rahoittama ja pitkälti myös rakentama rata ulottui jo 1800-luvun lopulla Berliinistä Konstantinopoliin ja Ankaraan saakka, mutta sen teknisesti ja poliittisesti haastavin urakka vuoristoalueiden yli Bagdadiin saakka ei koskaan ehtinyt ennen maailmansodan päättymistä valmiiksi. Hankkeen saksalaisuudesta kertovat jäänteinä kuitenkin Adenan ja Istanbulin Haydarpashan komeat sadan vuoden takaista saksalaisarkkitehtuuria edustavat rautatieasemat.
Saksan yhteispeli ottomaanien kanssa maksoi maltaita, mutta ei lopulta tuottanut sellaista tulosta kuin Berliinissä toivottiin. Turkkilaiset liittoutuivat maailmansodassa keskusvaltojen kanssa, mutta viivyttelivät sotaan osallistumistaan saadakseen saksalaisilta mahdollisimman suuren hinnan mukaantulostaan. Liittosuhteen kautta Saksa pyrki laajemmin mobilsoimaan islamilaista maailmaa pyhään sotaan, jihadiin brittiläis-ranskalaista imperialismia vastaan. Vääräuskoisten suhteen valikoiva jihad jossa saksalaiset piti saada näyttämään islamistien ystävinä, ei ollut ihan helposti markkinoitava tarjous, eikä se koskaan saanut tuulta siipiensä alle. Itse asiassa brittien agenttinsa ”Arabian Lawrencen” kautta lanseeraama wahhabifundamentalistien jihad turkkilaisia vastaan menestyi paljon paremmin ja johti Saudi-Arabian kuningaskunnan syntyyn.
Saksalla ei ollut rahan lisäksi lähettää joukkoja tavoitteidensa tueksi, mutta silläkin oli joukko McMeekinin värikkäästi kuvaamia Lawrencen kaltaisia vaikuttaja-agentteja, joiden taustoissa yhdistyi vaihtelevassa määrin sotilaan, seikkailijan, huijarin ja kansatieteilijän kykyjä ja ominaisuuksia. Seikkailijakategoriaan oli luettavissa ”paroni” Max Oppenheim, kun taas Curt Prüfer ja Alois Musil olivat myös vakasti otettava tutkijoita.
McMeekinin värikäs kirja perustuu huolelliseen ja laajaan arkistotutkimukseen ja sisältää suuren määrän erillisiä sivujuonteita ja haarapolkuja, joiden tunteminen auttaa myös paremmin ymmärtämään tämän päivän lähi-itää ja islamilaista maailmaa. Yksi koskee Israelin perustamiseen johtanutta sionismia, jonka suurimpana saavutuksena pidetään Englannin ulkoministerin Arthur Balfourin antamaa julistusta, jossa luvattiin juutalaisille kansalliskoti Palestiinassa. Vähemmän tunnettua on, että ennen tätä sionistit kohdistivat vähintään yhtä suuria toiveita ja odotuksia keisarillisen Saksan suunnalla ja saivat niille myös vastakaikua.
Toinen valaiseva taustoitus koskee armenialaisten kansanmurhaa Turkissa vuonna 1915. McMeekin muistuttaa, että ottomaaneilla oli perusteltuja syitä kokea armenialaiset, joita oli myös Turkin puolelta koottu taistelujoukoiksi Turkin vihollisen Venäjän riveihin, potentiaalisena turvallisuusriskinä ja että alkuperäiset väestönsiirtosuunnitelmat tehtiin sotilasstrategisin perustein. Eri asia on, että vaikka näin olisi ollutkin niin se ei tietenkään oikeuta sitä kiistattomasti kansanmurhan mittasuhteet saavuttanutta tapaa, jolla armenialaiset joutuivat etnisten puhdistusten kohteeksi.
Kesäkuu 2011
