Viron itsenäisyyden palautus
Viron vaaran vuodet on huomattavasti lyhenenetty ja muutamilla Suomea ja suomalaisia koskevilla osioilla täydennetty laitos Savisaaren v. 2004 julkaisemasta vironkielisestä muistelmateoksesta ”Peaminister. Eesti lähiajalugu 1990-1992” . Suomeksi se on ilmestynyt jo kuusi vuotta sitten ja ollut myös pitkään lukemattomana hyllyssäni, kuten vironkielinen alkuteoskin. En ole siihen aiemmin tarttunut, kenties siksi että ambitioni oli lukea se alkukielellä ja yli tuhatsivuinen vironkielinen tiiliskivi ei houkutellut. Kun nyt lopulta tartuin melkein puoleen lyhennettyyn suomenkieliseen laitokseen huomaan, että olisi kannattanut tehdä se jo paljon aikaisemmin. Molempiin tutustuneet sanovat, että suomenkielinen versio on muistakin syistä kuin vain lyhyemmän pituutensa vuoksi mielenkiintoisempi ja luettavampi.
Edgar Savisaar on epäilemättä Viron johtavista poliitikoista kiistanalaisin ja kestävin, jonkinlainen veljeskansamme Paavo Väyrynen. Hänen keskustapuolueensa on kuitenkin Viron oloissa selvästi vasemmistopuolue, joka ei kuitenkaan ole juuri johtajansa kiistanalaisuuden vuoksi kelvannut kestäväksi yhteistyökumppaniksi Viron sosialidemokraateille. Kuitenkin sosialidemokraattien nykyinen johtaja Sven Mikser on entinen keskustapuoluelainen ja edustanut sitä aiemmin hallituksessakin puolustusministerinä.
Savisaar ja Marju Lauristin perustivat vuonna 1988 Viron kansanrintaman (Rahvarinne), alkuperäisen nimensäkin mukaisesti perestroikaa tukemaan. Kansanrintaman ja sen latvialaisten ja liettualaisten sisarjärjestöjen suuri voimannäyttö oli katkeamattoman ihmisketjun kokoaminen kolmen Baltian maan läpi Molotov-Ribbentropp sopimuksen solmimisen 50-vuotispäivänä elokuussa 1989. Kansanrintaman tukemasta Savisaaresta tuli ensin Viron neuvostotasavallan talousministeri ja sitten keväällä 1990 pääministeri.
Savisaar ja rahvarinne valmistelivat Viron itsenäistymistä ja toivoivat aluksi sen toteutuvan perestroikan tuloksena jonkinasteisessa yhteisymmärryksessä Venäjän uudistusmielisten voimien kanssa. Ensi vaiheessa toiveet kohdistuivat Gorbatshoviin, joka kuitenkaan ei ollut valmis hyväksymään Neuvostoliiton hajottamista ja jonka osuutta ja vastuuta Baltian maiden väkivaltaisesta uhkaamisesta ei ole edelleenkään yksiselitteisesti selvitetty. Viron ja muiden Baltian maiden liittolaiseksi tuli sitten Venäjän johtoon noussut Jeltsin. Elokuun 1991 vallankaappausyrityksen epäonnistuminen mahdollisti Viron itsenäisyysjulistuksen, jota pian seurasi koko Neuvostoliiton hajoaminen.
Nämä kahden vuoden jaksoon sisältyneet historialliset tapahtumat on kuvattu mielenkiintoisesti ja avoimesti, monelle taholle ulottuvaa kritiikkiä säästämättä. Tosiasia oli, että Viron asukkaat olivat jakaantuneet. Tunnettua on että enemmistö Viron venäläisistä tuki maan itsenäisyyttä tai ainakin suhtautui siihen myötämielisesti, mutta sitä vastustanut Interliike KGB-tukijoineen Moskovassa oli vaarallinen vastustus, joka oli otettava huomioon. Savisaaren kiihkoton suhtautuminen venäläisiin ja pyrkimys niin pitkälle kuin mahdollista edetä yhteisymmärryksessä Moskovan kanssa jakoi myös virolaisia. Savisaaren tavoin osa toimi neuvostovallan aikaisissa rakenteissa, korkeimmassa neuvostossa ja sen nimittämässä hallituksessa, jota kansanrintama ja entiset kommunistit hallitsivat, kansallisradikaalit voimat pystyttivät kilpailevan Viron kongressin. joka valittiin keväällä 1990 ja joka halusi palauttaa Viron itsenäisyyden vanhan tasavallan ja sen pakolaishallituksen ohi oikeudellisen jatkuvuuden pohjalta.
Savisaarella on paljonkin arvosteltavaa sekä emigranttivirolaisten että kansallisfundamentalisteiksi kutsumiensa Viron kongressin edustajien toiminnasta ja pyrkimyksestä kaataa Savisaaren hallitus, mikä Savisaaren mielestä johti heidät tosiasiallisesti taktiseen liittoon interrintaman kanssa ja jarruttamaan ”väärin toteutettua” itsenäistymistä.
Avomielisen kriittisesti Savisaar kommentoi monien länsivaltojen ja naapurimaiden ja niiden johtajien suhtautumista Viron itsenäisyyspyrkimyksiin. Kylmäkiskoisuuden ja varovaisuuden ääriesimerkeistä käyvät Suomen presidentti Koivisto ja erityisesti silloinen pääministeri Holkeri, mutta myös Yhdyvaltain hallinto, joka Bush vanhemman aikana piti Gorbatshovin tukemista ensisijaisena prioriteettinaan, jota Baltian maiden ei olisi tullut omine tavoitteineen häiritä. Varauksetonta kiitosta saa vain Viron ensimmäisenä tunnustanut ja sitä kaikissa käänteissä rohkaissut Islanti.
Savisaaren kirja kannattaa Virosta ja sen lähihistoriasta kiinnostuneiden lukea, vaikka he eivät kaikkiin Savisaaren näkemyksiin ja tulkintoihin yhtyisikään. Subjektiivisenakin kertomuksena se palauttaa mieliin Viron lähihistorian ratkaisevimmat vaiheet kaksikymmentä vuotta sitten.
Kesäkuu 2011
31.5.2011
