Turvallisuuspalvelun oven raottelua
Englannin nykymuotoiset tiedustelupalvelut saivat vaatimattoman alkunsa vuonna 1909, kun Vernon Kell ja Mansfield Smith-Cumming aloittivat työskentelyn samassa huoneessa muutaman avustajan kanssa. Pian näin alkunsa saanut Security Service Bureau eriytyi kahteen haaraan, Cummingin johtamaan ulkomaantiedusteluun MI6 (nykyinen Secret Intelligence Service) ja Kellin yli kolmenkymmenen vuoden ajan johtamaan sisäisestä turvallisuudesta vastaavaan Security Serviceen eli MI5:een. Kolmantena laitoksena turvallisuusasioissa hääri vielä Lontoon Metropolitan Policen Special Branch, joka 90-luvulle asti vastasi mm. Irlannin tasavaltalaisarmeijan IRA:n vastaisista operaatioista. Päällekkäisyyksiä ja reviiririitoja esiintyi pitkään ja Britanniassa ”sisäinen” turvallisuus tarkoitti sitä, että MI5 oli vastuussa myös turvallisuustehtävistä britti-imperiumin siirtomaissa ja myöhemmin yhteydenpidosta dominioiden ja kansanyhteisömaiden kanssa.
Brittien tiedustelupalvelut olivat virallisesti täysin salaisisa aina 80-luvun lopulle saakka, jolloin ensin MI5 ja viisi vuotta myöhemmin SIS saivat ensimmäistä kertaa lainsäädännössä tunnustetun tehtävän ja niiden siihen saakka muodollisesti salaisina pidettyjen johtajien nimetkin saatiin julkaista. Todettakoon, että niiden virallistamiseen lainsäädännössä vaikutti Euroopan ihmisoikeustuomioistuin, jonka mielestä täysin lakien ulkopuolella toimivat viranomaiset eivät voineet laillisesti puuttua valituksia tehdeiden kansalaisten elämään. Molemmat ovat saaneet lyhyen ajan sisään uudet viralliset historiansa, joista Andrewn teoksen jälkeen ilmestyneen Keith Jefferyn teoksen olen myös täällä arvioinut. Jefferyn teos päättyi jo vuoteen 1949, kun taas Andrew jatkaa kertomuksen aivan näihin päiviin saakka.
MI5 kykeni ensimmäisen maailmansodan aikana kohtuullisen hyvin paljastamaan saksalaisia vakoojia, joita ei kuitenkaan ollut läheskään niin paljon kuin sodan alkaessa lietsottu vakoiluhysteria oletti. Sodan jälkeen järjestön toiminta alkoi yhä enemmän painottua vastavakoilusta sisäisen turvallisuuden ja siihen kohdistuvien todellisten tai kuviteltujen uhkien valvomiseen. Se myös selvisi voittajana valtataistelusta Special Branchin kanssa, jonka itsevarma johtaja Basil Thompson yritti saada kaikki tiedustelu- ja turvallisuuspalvelut johtoonsa. Irlantilaisten separatistipyrkimysten valvonnassa MI5 kuitenkin epäonnistui, mutta kykeni toisessa maailmansodassa taitavasti paljastamaan ja kääntämään kaksoisagenteiksi satoja saksalaisvakoojia.
Kaikki brittitiedustelua koskevat teokset käsittelevät laajasti ns. Cambridgen vakoilurenkaan toimintaa ja paljastumista, niin myös Andrewn tiiliskivi. Cambdrigen viitosiksi kutsutut agentit Kim Philby, Guy Burgess, Donald Maclean, Anthony Blunt ja John Cairncross värvätttiin kaikki Neuvostoliittoa ja kommunismia sympatisoineina opiskelijoina 30-luvun lopulla neuvostotiedustelun asiamiehiksi ja kaikki pääsivät sellaisiin asemiin, josta pystyivät toimittamaan laadukasta tiedustelutietoa Moskovaan. Tärkein viitosista oli Philby, jota saatettiin arvioida jopa SIS:n tulevana päällikkönä. Viisikko toimitti Moskovaan niin arvokasta materiaalia, että epäluuloinen Stalin ei tahtonut siihen luottaa vaan piti sitä brittien tarkoituksella toimittamana disinformaationa.
Sodan jälkeen neuvostoloikkareilta saadut tiedonmuruset sekä Neuvostoliiton siepatusta ja avatusta VENONA-viestiaineistosta saadut viitteet johtivat vähitellen viisikon paljastumiseen. Burgess ja Maclean saivat 1951 Philbyltä varoituksen ja loikkasivat Moskovaan. Epäilyt kohdistuivat sen jälkeen Philbyyn, joka joutui eroamaan SIS:stä vaikkei häntä heti suoraan pystytty vakoilijaksi osoittamaan. Lopulta myös Blunt ja Cairncross paljastuivat. Mutta sen vahingon päälle mitä Moskovaan toimitettu vakoilutieto aiheutti, vakoiluun ja vastavakoiluun pesiytynyt paranoinen ilmapiiri aiheutti myös lisää vahinkoa, joka huipentui siihen että vakoilurenkaan viidenneksi jäseneksi ei heti uskottu Cairncrossia vaan epäilyt kohdistuivat moniin keskeisiin tiedusteluvirkamiehiin. Paranoia johti siihen että myös SIS:n silloista johtajaa Roger Hollisia tutkittiin pitkään mahdollisena neuvostovakoojana.
MI5:n ja SIS:n toiminnot sivuavat toisiaan läheisesti, jopa siinä määrin että ainakin näennäisesti avoimemmin ja reippaammin myös eri tiedustelujohtajia arviova Andrew tulee kertoneeksi SIS:stä itse asiassa paikoin enemmän kuin mitä SIS:n oma historia tekee. Jossain määrin on kyse myös siitä, että Andrew pyrkii panemaan monet tiedustelumokat sisarjärjestön piikkiin. Niinpä hänen mukaansa MI5 jo ennen Münchenin sopimusta esitti paljon realistisempia näkemyksiä Hitleristä ja tämän epäluotettavuudesta kuin SIS. Yleisen käsityksen mukaan vuoden 1924 vaalit Labourin tappioksi kääntänyt monia äänestäjiä pelästyttänyt ns. Zinovievin kirje oli Andrewn mukaan valkoisten venäläisemigranttien laatima väärennös, jonka aitoudesta SIS meni takuuseen. Samalla Andrew joutuu kuitenkin myöntämään, että MI5:n väki oli todennäköisimmin vastuussa väärennöksen saattamisesta muka totena julkisuuteen.
Sisäisen turvallisuuden vartijana MI5 on seurannut kaikkia kumouksellisiksi tai turvallisuusriskeiksi epäiltyjä toimijoita, ennen muuta brittikommunisteja joiden kartoittamiseen ja salakuunteluun se käytti runsaasti resursseja. Sen usein esitetyn epäilyn – myös monen MI5:n entisen työntekijän kertoman – että näitä resursseja olisi käytetty myös muiden vasemmistolaisten, ay-liikkeen tai rauhanjärjestöjen seurantaan Andrew kuitenkin torjuu kategorisesti ja esittää päinvastoin esimerkkejä siitä, miten MI5 torjui poliitikoilta eri aikoina tulleet sopimattomat ehdotukset tällaisesta valvonnasta. Näin esim. silloin, kun Labourin johto 60-luvun alussa pyysi turvallisuuspalvelua seuramaan pariakymmentä vasemmistosiiven parlamentin jäsentä tai kun hallitus Thatcherin aikana pyysi sitä salakuuntelemaan lakkoilevien ammattiliittojen kokouksia.
Kaikki eivät edelleenkään ole MI5:n viattomuudesta vakuuttuneita. Harold Wilson pääministerinä oli vakuuttunut siitä että erilaiset turvallisuuspalvelut – Etelä-Afrikan BOSS ja/tai MI5 – vakoilivat häntä ja juonittelivat häntä vastaan. Tämän käsityksen Andrew torjuu valtakautensa loppua kohden jo henkisen tasapainonsa menettäneen Wilsonin vainoharhaisuutena, vaikka kertookin MI5:n todella seuranneen ja arkistoineen tietoja Wilsonista ja hänen neuvostokontakteistaan ja suhteistaan hämäräperäisiin liikemiehiin. MI5:n hallussa lienee ollut muistakin poliitikoista erilaista arkaluonteista tietoa hallussaan, kuten esimerkiksi konservatiivipoliitikko loordi Boothbyn samanaikaisista biseksuaalisista suhteista sekä Lontoon alamaailman Krayn gangsteriveljesten että pääministeri Harold Macmillanin vaimon kanssa. Viimemainitun tiedon perässä ei kirjassa kuitenkaan ole edes samanlaista mitäänsanomatonta lähdeviittausta yksilöimättömiin MI5:n arkistoihin jollaisista teoksen lähdeviitteet suurelta osin koostuvat.
Christopher Andrew on sujuva kirjoittaja ja pätevä ammattihistorioitsija, Cambridgen yliopiston emeritusprofessori. Useita teoksia aiemminkin tiedustelukysymyksistä kirjoittaneen ja toimittaneen professorin on myös katsottu omaavan varsin läheiset suhteet tiedustelupalveluun ja tässäkin teoksessa monin paikoin kaunistelleen sen toimia. Todettakoon kuitenkin että MI5:n kohdistunut arvostelu on kuitenkin paljon vaimempaa kuin aikaisemmin kun kylmän sodan päättyminen on kutakuinkin poistanut kumouksellisen kommunismin uhkakuvien luettelosta ja sen tilalle palvelun päätehtäväksi on tullut terrorismin torjunta.
Terrorismin vastainen toiminta ei kuitenkaan ole ihan uutta. IRA:n ensimmäinen pommikampanja Englannissa ennen toista maailmansotaa työllisti lähinnä Special Branchia, mutta heti sodan jälkeen lähi-idän terrorismi kohdistui jo britteihin MI5:n reviirillä. Asialla eivät kuitenkaan olleet islamistit tai palestiinalaiset vaan juutalaiset terrorijärjestöt, jotka mm. Israelin tulevan pääministerin Menachem Beginin johdolla tappoivat lähes sata brittiä räjäyttämällä Jerusalemin King David hotellin, sieppasivat ja murhasivat brittisotilaita ja suunnittelevat terrori-iskuja myös Englannissa.
Tammikuu 2011
