Ikonin nuoruuskuva riisuu sädekehää
Nelson Mandelan elämänkaaren vaiheet tunnetaan laajasti. Valkoisten viranomaisten viraltapaneman heimopäällikön poika Rolihlahla – Nelson nimi hänelle annettiin vasta koulussa – kohosi jo 50-luvulla Etelä-Afrikan apartheid-järjestelmää vastustaneen African National Congressin tosiasialliseksi johtajaksi. Toiminta järjestön johdossa teki hänestä etsinkuulutetun ja vei hänet maan alle, kunnes hän ja valtaosa ANC:n johdosta saatiin kiinni. Mandela tuomittiin ensin viideksi vuodeksi vankeuteen 1962 ja kaksi vuotta myöhemmin uudessa oikeudenkäynnissä elinikäiseen vankeuteen pahamaineiselle Robben Islandin vankilasaarella.
27 vuotta vankeudessa vietettyään Mandela vapautettiin vuonna 1990. Valkoinen hallitus oli jo vuosia aikaisemmin aloittanut salaiset neuvottelut Mandelan kanssa ymmärrettyään, että apartheid ei voisi enää kestää ja että oli parempi purkaa järjestelmä ilman väkivaltaa. Mandelasta tuli demokraattisen Etelä-Afrikan ensimmäinen presidentti. Oli Mandelan ansiota, että siirtyminen demokratiaan kyettiin toteuttamaan ilman laajaa väkivaltaa ja että hän kykyni voittamaan myös valkoisen vähemmistön luottamuksen sovintopolitiikallaan.
Tänään 92-vuotias Mandela on kunnioitettu ja rakastettu väkivallattomuuden ja oikeudenmukaisuuden yleismaailmallinen ikoni. Siksi onkin ollut vain ajan kysymys, milloin joku ottaa tehtäväkseen myytin purkamisen ja Mandelan palauttamisen inhimillisiin mittasuhteisiin. Tehtävään on tarttunut brittijournalisti David James Smith, jonka kriittinen Mandela-elämäkerta ulottuu vuoteen 1964 saakka. Siinä verrataan Mandelan haamukirjoitetusssa omaelämäkerrassa ja muussa hänet virallisen myytin asemaan nostaneessa kirjallisuudessa esitettyä kuvaa siihen, mihin Smith omassa perusteellisesti haastatteluihin ja aikalaislähteisiin perustuvassa työssään on päätynyt.
Kyllähän eroja todella löytyy, alkaen siitä että Mandelan ensimmäinen avioliitto ennen Winnien kanssa solmittua toista avioliittoa ja ensimmäisessä avioliitossa syntyneet lapset ovat ikoni-kuvasta lähestulkoon häivytettyjä. Mandela ei ollut ensimmäisen ja tuskin toisenkaan avioliittonsa aikana mikään malliaviomies, vaan harrasti muita suhteita ja laiminlöi lapsiaan, ja mahdollisesti myös löi ensimmäistä vaimoaan. Ainakin väite on rekisteröity kirjassa, joskaan pitävää näyttöä sille ei esitetä. Mandelalla, jolla nuorempanakin oli kyky kommunikoida empaattisesti hyvin erilaisten ihmisten ja myös poliittisten vastustajiensa kanssa, ei edes vanhempana ollut samaa taitoa kaikkien perheenjäsentensä kanssa.
Iso osa kirjasta on tätä Mandelan henkilökohtaisen elämän selvittämistä. Näin Smith täydentää ja tasapainottaa sinänsä tervetulleella tavalla liiankin kiiltokuva-ikoniksi korotetun Mandelan kuvaa, mutta ei kuitenkaan niin että se oikeastaan missään kohtaa vähentäisi Mandelan ansioita ja osuutta niissä asioissa, joista häntä ansaituisti kunnioitetaan. Kirjassa käydään myös läpi Mandelan osuus ANC:n ja sen käynnistämän aseellisen vapaustaistelun – joka tosin koskaan ei ylätnyt yksittäisiä sabotaasitekoja laajempiin mittoihin – johtajana. Tämä osuus kertoo kyllä monista Mandelan ja muun ANC:n johdon tekemistä virheistä, mutta se paremminkin korostaa kuin vähentää Mandelan ansioita vapautussankarina.
Yksi kirjassa läpkäyvä teema on ANC:n ja Etelä-Afrikan kommunistisen puolueen keskinäinen täysin symbioottinen suhde. Aika ajoin on väitetty, että Mandelakin olisi salaa ollut kommunistisen puolueen jäsen, mutta tälle väitteelle ei kirjasta löydy tukea, vaikka se hyvin kuvaakin Mandelan läheiset suhteet kommunistipuolueen etupäässä valkoisiin johtajiin. Sekin on osoittautunut Etelä-Afrikan onneksi, sillä se esti ANC:tä liukumasta mustien afrikanistien joukkoon, jotka halusivat muiden väestöryhmien sulkemista vapautustaistelun ulkopuolelle.
Elokuu 2010
