Churchillin ristiretki
Bolshevikkien vallankaappaus Venäjällä marraskuussa 1917 johti Venäjän irtaantumiseen maailmansodasta ja Brest-Litovskin rauhansopimukseen Saksan kanssa keväällä 1918. Saksaa vastaan sotineiden liittoutuneiden ensimmäinen huoli tästä koski niiden Pohjois-Venäjälle toimittamien sotatarvikkeiden päätymistä Saksan käsiin, mikä saksalaisten noustua huhtikuussa maihin Suomessa käynnisti brittien yhdessä ranskalaisten ja amerikkalaisten kanssa toimeenpaneman maihinnousun Kuolan niemimaalle. Siperiaan lähetettiin joukkoja, joiden alkuperäinen tarkoitus oli auttaa sinne jumiutunutta Tshekkilegionaa palaamaan Eurooppaan. Eniten joukkoja Siperiaan lähetti kuitenkin Japani, jolla oli ihan omia suunnitelmiaan vasallivaltion perustamisesta Kauko-Itään.
Saksan romahdettua ja maailmansodan marraskuussa 1918 päätyttyä muuttui interventiopolitiikan luonne avoimesti Venäjän sisällissodan osaksi, jossa tarkoituksena oli bolshevikkien kukistaminen ja valkoisten voimien valtaan palauttaminen. Liittoutuneet osallistuivat näiden valkoisten kenraalien hankkeiden tukemiseen pohjoisessa (Miller), luoteessa (Judenits), etelässä (Wrangel) ja idässä (Koltshak).
Innokkain interventiopolitiikan ajaja oli brittien sotaministeri Winston Churchill. Hänen osuutensa oli jopa siinä määrin keskeinen, että sotahistorioitsija ja kenraali Clifford Kinvig on voinut nimetä sen suorastaan Churchillin ristiretkeksi. Churchill vastasi interventiopolitiikasta vuoden 1919 alusta alkaen Lloyd Georgen hallituksen sotaministerinä. Hän toimi oman toiveajattelunsa ja bolshevisminvihansa pohjalta hyvin omavaltaisesti ja johti useissa kohdin selvästi harhaan muuta hallitusta, joka Churchilliä paremmin ymmärsi sotaan väsyneiden kansalaisten innottomuuden uusiin seikkailuihin. Lopputulos oli selvä tappio ja vetäytyminen Venäjältä, mitä tuskin olisi ollut vältettävissä edes suuremmilla ja paremmin johdetuilla brittijoukoilla tilanteessa, jossa sotakoalition heikoin lenkki olivat ne valkoiset kenraalit, jotka oli määrä astuttaa bolshevikkien paikalle.
Churchill itse oli kuitenkin reaalipoliitikko ja brittinationalisti, joka seuraavassa maailmansodassa havaitsi lopulta liittoutuneensa Stalinin kanssa ehdittyään vielä talvisodan aikana suunnitella ranskalaisten kanssa apujoukkojen lähettämistä Suomeen puna-armeijaa vastaan, tai ainakin matkalle sattuvien Kiirunan kaivosten miehittämiseksi.
Suomalaisia tämä brittien maailmansodan jälkeinen interventiopolitiikka kosketti monilla tavoin. Intervention alussa britit kokosivat Kuolan alueelle paenneista punakaartilaisista ns. Muurmannin legioonan, jonka eräänlaisena poliittisena komissaarina toimi brittien everstiluutnantin uniformuun puettu Oskari Tokoi. Joukon alkuperäinen tarkoitus oli brittien kanssa torjua liittoutuneiden Venäjälle toimittaman sotakaluston päätyminen Saksan haltuun ja Saksan kanssa liittoutuneiden valkosuomalaisten rajan yli suuntautuneet retkikunnat, mutta sen käyttökelpoisuus brittien aloittaessa bolshevikkien karkottamiseen tähdänneet operaatiot oli vähäinen. Se hajotettiin sen jälkeen kun britit pääsivät sopimukseen rivimiesten armahtamisesta ja palauttamisesta Suomeen. Nyt alkoi uusi vaihe suomalais-brittiläisissä suhteissa, kun brittiläiset asemiehet ja laivastoyksiköt saivat vapaasti majoittua Suomeen ja johtaa täältä käsin iskuja Kronstadtia ja Pietaria vastaan, ilman että tästä oli varsinaista sopimusta maitten välillä olemassa.
Suomi on Kinvigin perusteellisessa tutkimuksessa vain sivuosassa. Tämäkin kirja kuitenkin herättää sen verran uteliaisuutta, että toivoisi jonkun historioitsijan vielä tarttuvan tarkemmin tähän vaiheeseen Suomen historiassa, erityisesti suomalais-brittiläisten suhteiden kannalta. Kinvigin kuvaus Churchillin johtamasta interventiosta on kuitenkin hyvin kirjoitettu tiivis ja asiapitoinen kattava katsaus aiheeseen.
Syyskuu 2010
