Sukselaisen liioiteltu kunnianpalautus
V.J. Sukselainen kaksinkertaisena pääministerinä, moninkertaisena eduskunnan puhemiehenä ja 19 vuotta maalaisliiton puheenjohtajana, kansaneläkelaitoksen pääjohtajana sekä monissa muissa luottamustehtävissä toimineena yhteiskunnallisena toimihenkilönä kuuluu itsenäisen Suomen keskeisimpiin ja pitkäaikaisimpiin poliittisiin vaikuttajiin. Muutama vuosi sitten ilmestyivät hänen postuumisti julkaistut muistelmansa, mutta elämäkertaa hänestä ei aikaisemmin ole kirjoitettu. Aukon on ottanut täyttääkseen keskusten entinen puoluesihteeri Pekka Perttula, jonka vuoteen 1945 ulottuva Sukselaisen elämäkerran alkuosa on hyväksytty myös Turun yliopistossa historian väitöskirjana.
Perttula ei peittele sympatiaansa Sukselaiseen, joka hänen mielestään on aivan turhaan jäänyt Urho Kekkosen kanssa kilpailleena ja hänelle hävinneenä voittajansa varjoon. On kuitenkin liioiteltua korostaa Sukselaisen jääneen mittavasta urastaan huolimatta tuntemattomaksi niin, että Sukselaisen ”merkitys ja saavutukset puolueessa sekä yhteiskunta- ja valtioelämässä ovat jääneet vaille ansaitsemaansa huomiota”. Perttula myös korostaa, että Sukselaista olisi päinvastoin vähätelty, mikä väitöskirjassa esitettynä väitteenä olisi tullut myös dokumentoida.
Tämä Perttulan näkemys heijastuu tutkimuksessa eräänlaisena nimenomaisena kohdehenkilön kunnianpalautusteemana. Tämän voi päätellä myös siitä, että hän toteaa kahden Sukselaisen maailmankuvaan keskeisimmin vaikuttaneen Santeri Alkion ja Yrjö Ruudun osalta, että näillä on ”kansakunnan historiassa arvostettu asema: hakematta suurmiesmyyttiä on kysyttävä, pitäisikö heidän asemansa olla vielä vahvempi”. Perttula on siten lähestynyt työtään tietynlaisesta missionäkökulmasta, joka on aina objektiivisen tutkimuksen kannalta ongelmallista.
Perttulan työ ei ole vuoteen 1945 ulottuvan aikarajauksensakaan puitteissa tarkoitettu kattavaksi elämäkerraksi, sillä tekijä toteaa seurattavien ”ajallisten tasojen” runsauden pakottaneen rajaamaan tutkimuksen koskemaan Sukselaisen aatteellista kansallis-yhteiskunnallisen näkemyksen muodostumista. Perttula ei kuitenkaan ole ole halunnut tai malttanut pitäytyi täysin tässä rajauksessa, mikä väitöskirjatyössä johtanut nimenomaisen tutkimusaiheen kannalta työn tarpeettomaan laajentamiseen. Toisaalta Sukselaisesta ja hänen ajastaan kiinnostuneen elämäkertalukijan kannalta tämä on paremminkin ansio.
Väitöstilaisuudessa Perttula totesi, että poliitikoilla on oikeus yksityiselämään, myös tutkimuksessa. Tätä näkemystä on helppo sympatisoida, mutta rajaus on kuitenkin historiantutkimuksessa ongelmallinen. Voiko Sukselaisen aatteellista kehitystä ja sen taustoja kunnolla selvittää käsittelemättä sellaisia asioita kuin hänen suhdettaan uskontoon, naisasiaan, raittiuteen ja vielä sotien välillä aika merkittävänä yhteiskunnallisena liikkeenä vaikuttaneeseen raittiusliikkeeseen? Ainakin hänen avioliittoaan olisi voinut vähän enemmän valottaa ottaen huomioon sen miten Sukselainen oli ennen avioitumistaan suhtautunut asiaan päiväkirjaansa merkitsemänsä ”vaimo ja väitöskirja”-ohjelman mukaisesti varsin välineellisesti ja uratietoisesti.
Sukselaisen päiväkirjat ovat se merkittävin uusi lähde johon Perttulan työ pitkälti nojaa. Jopa siinä määrin että lähde on alkanut viedä tutkimusta ilman, että päiväkirjojen luonnetta ja luotettavuutta olisi lähdekriittisesti arvioitu. Ketä tai mitä tarkoitusta varten Sukselainen päiväkirjaansa piti ja antaako se aihetta joihinkin huomioihin esim. aatteen ja opportunismin keskinäisestä suhteesta Sukselaisen urakehityksessä ovat kysymyksiä, joita Perttula ei esitetä eikä arvioi.
Nuoren Sukselaisen aatemaailmassa keskeisiä vaikuttajia olivat maalaisliitto ja Akateeminen Karjala-Seura. Maalaisliittolaisuuden hän Perttulan mukaan omaksui jo kouluiässä Sukselan kyläyhteisösssä ja eteensä sattuneista Santeri Alkion kirjoituksista, vaikkei puolueeseen liittynytkään kuin vasta 29-vuotiaana. Sitäkin antaumuksellisemmin hän heittäytyi mukaan AKS:n toimintaan, jonka sihteerinä hän toimi 1927-29 ja keskeisenä vaikuttajana aina talveen 1932 asti, jolloin seuran tuki Mäntsälän kapinalle johti etupäässä maalaisliittolaisten aktiivien eroon seurasta. Muita samaan aikaan eronneita olivat mm. Kekkonen ja Kustaa Vilkuna.
Kielikysymys, maanpuolustus ja kansallinen työ yleensä ennemmin kuin rajasiirtoihin tähdännyt aktivismi oli Sukselaisen heimoaatteen käyttövoimana, olkoon että Perttula ehkä liiaksikin hämärtää jälkimmäisen painoa. Sukselaisen päiväkirjamerkintä: ”annetaan ryssien tapella vielä 2-3 vuosikymmentä keskenään, ja otetaan sitten Karjala pois, pannaan Pietari maan tasalle, perustetaan itsenäinen Ukraina, Kaukasia, Siperia ym. Suur-Suomi syntyy” selittyy Perttulan mukaan ”ainutlaatuisena poikkeuksena”.
Perttula käsittelee laajemmin ja perusteellisemmin AKS:n kehitystä ja Sukselaisen suhdetta siihen kuin maalaisliiton samanaikaista tilaa. Jälkimmäinen jää jopa niin vähälle huomiolle, että koko kirjassa ei esim. lainkaan mainita kaksinkertaista maalaisliittolaista pääministeri J.E. Sunilaa, joka kuitenkin oli näihin aikoihin puoleessa Alkion ja Kyösti Kallion edustaman talonpoikaisaatteellisen siiven tuottajaintressejä painottava vastavoima.
Toinen maalaisliittolainen, jota kirjassa ei mainita on talouspolitiikan esikeynesiläinen toisinajattelija, professori Yrjö Jahnsson. Hänen sivuuttamisensa on sitäkin kummallisempaa kun Perttula samanaikaisesti haluaa esitellä Sukselaisen jonkinlaisena esikeynesiläisenä talouspolitiikan linjanvetäjänä, jonka ajattelussa oli ”vähintään ituja 1930-luvun Tukholman koulukunnan ja J.M. Keynesin suhdannepolitiikan ajatuksista”. Mitkään lähteet eivät tällaista tue eikä Perttula voi liioin osoittaa, että Sukselainen olisi edes tutustunut Keynesin ajatuksiin ja tuotantoon. Samankaltaista perustelematonta edelläkävijän roolia Perttula tarjoaa Sukselaiselle myös sosiaalipoliittisen ajattelun uudistajana ja ekososiaalisen elämäntavan edelläkävijänä.
Elokuu 2010
