USA über alles?
Kun Barack Obamalta hänen ensimmäisellä Euroopan matkalla kysyttiin, uskooko hän Yhdysvaltain olevan poikkeuksellinen maa, vastasi hän että kyllä, samoin kuin britit pitävät maataan poikkeuksellisena, tai kreikkalaiset omaansa. Tämä diplomaattinen vastaus on amerikkalaisen oikeiston raivoikkaissa kommenteissa lisätty Obaman syntilistaan osoituksena siitä, ettei presidentti ole aito amerikkalainen.
Tämä esimerkki ei löydy Godfrey Hodgsonin kirjasta, joka on julkaistu ennen presidentinvaalin tuloksen selviämistä, mutta se täydentää oivallisesti kirjan analyysiä. Se että amerikkalaiset pitävät itseään poikkeuksellisina – exceptional – ei ole uusi asia vaan on määritellyt maata jo sen itsenäistymisen ajoista alkaen. Omasta erinomaisuudesta vakuuttuminen on inhimillistä, ja tuskin mikään kansakunta on tästä kokonaan vapaa. Mutta minkään muun kansakunnan kohdalla ei tästä puhuta suorastaan kansallista itseymmärrystä määrittelevänä isminä: ’exceptionalism’ on ainakin tässä suhteessa todellinen amerikkalainen erikoistapaus.
Vastenmielisestä vaaralliseksi se muuttuu silloin, kun oma erinomaisuus tulkitaan sellaiseksi ylevymmyydeksi muihin nähden, että se antaa myös oikeutuksen näiden toisten ojentamiseen ja alistamiseen. Ei ole sattuma että Hodgson näkee ilmiön vahvistuneen samaan aikaan, kun kylmä sota päättyi amerikkalaisten voittonaan pitämään lopputulokseen ja tilaan, joka jätti Yhdysvallat maailmanpolitiikan ainoana todellisena supervaltana yksin kukkona tunkiolle, tai, kuten termi kuuluu, asemaan jossa voi ”projisoida voimaansa maailmanlaajuisesti”. Hodgson kääntää tämän kyvyksi pommittaa kohteita toisella puolella maailmaa.
Hodgson käy tämän poikkeuksellisuusmyytin kimppuun tutkijan perusteellisuudella. Hän katsoo, että Yhdysvaltain historian alkuaikoina 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa käsitykselle poikkeuksellisuudesta oli enemmän katetta kuin koskaan myöhemmin. Se oli aikaa jolloin tasavaltalaiset arvot ja demokratia olivat Yhdysvalloissa paremmin toteutuneita kuin missään muualla, mutta niiden täydellisestä toteutumisesta oltiin samalla tässä orjuuden sallineessa ja maanosan alkuperäisväestöä kansanmurhanomaisesti hävittäneessä maassa edelleen kaukana. Hogdson osoittaa myös, että liberaalin demokratian ajatukset eivät olleet amerikkalaisten monopoli, vaan keskeisesti Euroopassa syntyneitä ja myös siellä vaikuttaneita aatteita.
Brittijournalisti ja tutkija Godfrey Hodgsonia ei voi sivuuttaa vain kateellisena eurooppalaisena mamerovasemmistolaisena, jollaiseksi Amerikan oikeisto mielellään tällaisen kritiikin esittäjät leimaa. Hodgson on asunut ja tehnyt töitä useimmissa Yhdysvaltojen osavaltioissa ja tuntee maan ja sen historian paremmin kuin valtaosa amerikkalaisista itse. Hän tunnustaa olleensa ja olevansa edelleen USA:n ystävä ja ihailija, eurooppalainen liberaali, joka kotimaassaan edustaa lähinnä Chris Pattenin kaltaista valistunutta konservatiivisuutta. Yhdysvalloissa liberaalista on tullut jo oikeiston kirosana jota käytetään puhuttaessa Barack Obaman tai Paul Krugmanin kaltaisista ”sosialisteista”.
Hodgsonille Amerikan erilaisuus ei enää näyttäydy, niin kuin joskus parhaimmillaan, valistuneena edistyksellisyytenä, vaan jo muutaman vuosikymmenen ajan se on tarkoittanut kasvavaa eriarvoisuutta, säätykierron pysähtymistä, superrikkaan yläluokan vallankaappausta ja moraalista arvorappiota, jossa amerikkalaiset edelleen pitävät kiinni muun sivistyneen maailman jo syrjäänjättämästä kuolemanrangaistuksesta ja puolustavat kidutusta legitiiminä aseena terrorismin vastaisessa sodassa. Listaan olisi voinut lisätä myös sen, että liki puolet amerikkalaisista uskoo kirjaimellisesti luomiskertomukseen. Moni ei-amerikkalainen ja yhä useampi amerikkalainen on kaiken tämän eri tavoin selvittänyt ja kirjoihin pannut, mutta harva yhtä hyvän ja kattavan aate- ja muun historian hallinnan pohjalta ja yhtä tiiviisti ja nautittavasti kuin Hodgson.
Heinäkuu 2010
28.7.2010
