Kehitysapu remonttiin
Dambisa Moyon kirja Dead Aid on hyödyllistä ja ajatuksia antavaa luettavaa, vaikka Björn Wahlroos onkin kirjan mainetta tarpeettomasti mustannut sille suitsuttamallaan ylistyksellä. Sen sanoma on nimittäin paljon monipuolisempi ja analyyttisempi kuin pelkistetty ja väärinymmärretty viesti, että kaikki kehitysapu on pahasta ja siksi lopetettava. Kannattaa myös keskittyä kirjan sisällön analyysiin, sillä sen kirjoittajan idealisointi kauniina ja nuorehkona afrikkalaisena naisena ja useita tutkintoja suorittaneena Oxfrodin yliopiston tohtorina ei ole kirjan asian arviointiperusta, yhtä vähän kuin hänen demonisointinsa kymmenen vuoden pestistä markkinamanipulaatioskandaaleissa ryvettyneen Goldman Sachsin finanssimarkkinakonsulttina.
Moyon sanoma ei suinkaan ole se, etteikö Afrikka tarvitse rahaa rikkaista maista, vaan että se tapa jolla sitä valtioidenvälisenä kehitysapuna on annettu, ei ole Afrikkaa juurikaan auttanut. Länsimaiden apu on päinvastoin ylläpitänyt ja ruokkinut riippuvuutta, tehottomuutta ja korruptiota. Afrikka tarvitsee rahaa ja investointeja, mutta ne on hankittava markkinoilta markkinaehtoisesti, jolloin markkinavoimien kuri pitää huolen siitä, että rahahanat sulkeutuvat heti, jos tulosta ei synny tai raha katoaa väärinkäytöksiin. Moyo pyrkii myös esimerkein osoittamaan, että se on mahdollista kun Afrikan maat oppivat sen, mitä markkinoiden luottamuksen ylläpitäminen hyvänä hallintona edellyttää.
Wahlroosit ja muut kehityspolitiikan oikeistolaiset vastustajat toistavat mielellään näitä näkemyksiä ja mitä tahansa argumentteja, joilla verovaroilla rahoitettuja menoja voidaan leikata, mutta heidän voi olla jo paljon vaikeampaa niellä Moyon yhtä rajua kritiikkiä Yhdysvaltain ja Euroopan protektionistista kauppapolitiikkaa ja maataloustukia kohtaan, jotka aiheuttavat Afrikan maille suurempia menetyksiä kuin mitä julkinen kehitysyhteistyö korvaa. Vielä enemmän he saattavat nikotella, kun Moyo kirjoittaa Kiinasta afrikkalaisten ystävänä ja kiittää sen kehitysyhteistyö- ja investointipanosta Afrikassa.
Moyon esittämän väärin suunnatun ja korruptiivisia rakenteita ylläpitävän kehitysyhteistyön kritiikki on täysin perusteltua samoin kuin hänen ohjelmallinen näkemyksensä, että kehitysyhteistyö tulee ajaa alas ja korvata normaaleilla kauppaan ja taloudelliseen yhteistyöhön liittyvillä rahavirroilla. Enin osa kansalaisjärjestöissä toimivista kehitysmaa-aktiiveista on tuskin tästä eri mieltä.
Kirjan luomaan hypeen kuitenkin hukkuu se ettei Moyokaan välttämättä ole sitä mieltä, että kaikki kehitysyhteistyössä kehitysmaihin viety raha olisi pahasta, jos se osataan ohjata oikealla tavalla oikeisiin kohteisiin. On erittäin suuri ero niillä pienillä rahasummilla, joita köyhistä köyhimmät saavat esimerkiksi Moyon ylistämän Grameen-pankin mikroluottoina käyttöönsä ja Zairen edesmenneen diktaattori Mobutun kaltaisten kleptomaanisten johtajien pankkitilileille Sveitsiin päätyneen ulkomaisen avun välillä. Jälkimmäiset esimerkit liittyvät lähes aina tilanteisiin, jossa avunantajankaan ensisijainen prioriteetti ei ole kehitys ja ihmisten auttaminen, vaan omien poliittisten ja strategisten tavoitteiden edistäminen,
Avun täydellinen lopettaminen ei kuitenkaan ole ainoa mahdollinen johtopäätös, johon Moyon perusteltu analyysi voi johtaa. Avun tiukempi valvonta ja ehdollistaminen ja sen painopisteiden uudelleensuuntaaminen ovat parempia vaihtoehtoja. Lisäksi on niin, että Moyon suosittama yksityisten finanssimarkkinoiden laajempi käyttö kehitysmaiden tarvitseman,kehitystä palvelevan rahoituksen lähteenä näytti paljon uskottavammalta vielä kaksi vuotta sitten kirjan julkistamisen aikoihin kuin tänään, jolloin Afrikan maat ovat myös joutuneet finanssikriisin sivustakärsijöiksi pankkien rahahanojen sulkeuduttua.
Kesäkuu 2010
