Kepulaista kirkkopolitiikkaa
Jaakko Olavi Antilan tuore väitöskirja käsittelee politiikkaa aikoina, joita olen itsekin seurannut jo jonkinlaiselta politiikan näköalapaikalta, mutta kirkkopolitiikka ei koskaan ole kuulunut suurimpiin mielenkiintoni kohteisiin. Mittailin toki kirkkoa yhteiskunnallisena toimijana, mutta se miten se kannanottoihinsa päätyi ja minkälaista valtataistelua siellä sisäisesti käytiin ei erityisemmin kiinnostanut. Kun en edelleenkään suunnittele sen enempää kirkkoon kuin keskustapuolueeseen liittymistä ei Antilan kirja varsinaisesti käyttötietoa anna, mutta lisää kuitenkin ymmärrystäni siitä miten molemmat ovat toimineet ja luultavasti edelleenkin tekevät. Tuskin kirkkopolitiikka on edelleenkään niin yksinkertaista, kun arkkipiispan vaalissa hävinnyt Ruokonen antoi Kotimaassa ymmärtää väittäessään sosialidemokraattien varsinais-suomalaisen tehokoneen ratkaisseen voiton kilpailijan hyväksi.
Olen kyllä rekisteröinyt sen, että kenttäpiispan vakanssia on jotenkin pidetty keskustapuolueen mandaattipaikkana, minkä Antila lähestulkoon vahvistaa. Antila kertoo myös, miten muissakin 70-luvun piispan vaaleissa keskusta on ollut liikkeellä, vaikkei aina menestynytkään. Motiivina näyttää tosin ensi sijassa olleen liian liberaalina ja suorastaan sosialidemokraattien tukemana pidetyn ehdokkaan torjuminen.
Puolueiden kirkkopolitiikkaa, etenkään keskustan, ei voi kuitenkaan ymmärtää vain sen perinteisen poliittisen analyysin pohjalta, miten puolue hahmottaa kirkon ja siihen vaikuttamisen, vaan se vaatii myös sen selvittämisen miten kirkko yleensä ja sen piirissä vaikuttavat järjestäytyneet virtaukset vaikuttavat politiikassa. Keskustan kohdalla kysymys kuuluu, kuinka paljon vanhalestadiolaiset ohjasivat puolueen kirkkopolitiikkaa. Kepun pohjoisten piirien kansanedustajien joukossa on aina ollut ja on edelleen edustajia, jotka ovat saaneet mandaattinsa lestadiolaisilta.
Kepulla oli 70-luvulla istuneessa Kirkko ja valtio-komiteassa edustajinaan kansanedustajat Orvokki ja Reino Kangas. Siinä missä edellinen haki neuvoa puolueensa kirkkopoliittiselta toimikunnalta komitean viimeistellessä mietintöään, kävi jälkimmäinen hakemassa ohjeensa lestadiolaisten Suomen Rauhanyhdistyksen Keskusyhdistyksen (SRK) johdolta.
Kirkkopoliittinen toimikunta asetettiin vuonna 1970 keskustan kirkkopoliittisia linjauksia tekemään. Taustalla oli reagointi kirkonkin aseman kyseenalaistaneeseen 60-luvun radikalismiin sekä puolueita aktivoinut seurakuntavaalien vaalitavan muutos v. 1970. Perinteisillä arvoilla ratsastaneiden vennamolaisten ja Suomen Kristillisten Liiton haaste koettiin kepussa vakavana uhkana, mutta kirkollisvaalityössä päävastustajana pidettiin kuitenkin SDP:tä. Keskeinen vaikuttaja puolueen kirkkopolitiikassa oli, ainakin Antilan kirjassa saamansa huomion perusteella, myös vuonna 1966 kristillissosiaalisin tunnuksin perustettu Keskusta-Klubi 66.
Antilan tuore teologisessa tiedekunnassa hyväksytty väitöskirja on ihan kelvollista historiantutkimusta, mutta tulee tuskin herättämään laajempaa reagointia. Minulle siitä välittyi ennen kaikkea se, miten arvokonservatiiviselta pohjalta silloinen ja ilmeisesti pitkälti nykyinenkin keskustapuolue politiikassa toimii.
Huhtikuu 2010
