Turbulenssia ilmassa
Alan Greenspan oli jo 61-vuotias kun Ronald Reagan nimitti hänet vuonna 1987 Yhdysvaltain keskuspankin Federal Reserven pääjohtajaksi. Sittemmin niin George H.W. Bush, Bill Clinton kuin George W. Bush nimittivät hänet uudelleen virkaansa, josta hän eläköityi vähän ennen 80-vuotispäiväänsä v. 2006 alussa.
Greenspan kuuluu republikaanien ”libertariaaniseksi” itseään kutsuvaan markkinafundamentalistiseen oikeistosiipeen. Hänen intellektuelliset johtotähtensä ovat olleet laissez-faire kapitalismia eettisenä egoismina ylistänyt kirjailija-filosofi Ayn Rand ja monetarismin guru Milton Friedman. Tosin täysin puhtaaksiviljeltynä markkinafundamentalistina ilman riittävää pragmaattisuutta hän tuskin olisi pärjännyt näin pitkää kautta keskuspankin johdossa, myös presidentti Clintonin aikana. Pitäisi itse asiassa sanoa nimenomaan Clintonin aikana, sillä loppujen lopuksi hän näyttää virkakautensa presidenteistä tulleen parhaiten toimeen juuri Clintonin kanssa. Tämä tietysti kertoo vähintään yhtä paljon Clintonista kuin Greenspanistakin.
Greenspanin muistelmateos jakaantuu selvästi kahteen osaan. Ensimmäisellä puoliskolla hän kertoo elämästään ja työstään ja arvioi siinä varsin avomielisesti kaikkia niitä joiden kanssa hän on ollut tekemisissä. Ennen keskuspankkinimitystään Greenspan johti omaa konsultointiyritystään ja istui useiden suuryritysten hallituksissa sekä toimi Gerald Fordin aikana presidentin talousneuvonantajaryhmän puheenjohtajana, mikä lähinnä vastaa Suomessa VM:n kansantalousosaston päällikön tehtävää.
Politiikkaan hän osallistui ensimmäisen kerran Nixonin kampanjassa vuonna 1968, mutta ei jäänyt hänen hallituksensa palvelukseen. Hän piti Nixonia ylivertaisen älykkäänä, mutta samanaikaisesti luonnevikaisena huippupoliitikkona. Kun joku kerran kommentoi Nixonin anti-semitismiä, niin itsekin juutalainen Greenspan vastasi: ”Et ymmärrä asiaa. Hän ei ollut yksinomaan anti-semitisti. Hän oli anti-semitisti, anti-italialainen, anti-kreikkalainen, anti-slovakki. En tiedä ketään jonka puolella hän olisi ollut. Hän vihasi kaikkia”. Niinpä Nixonin ero oli myös Greenspanille suuri helpotus. Häntä seurannut Ford oli joka suhteessa edeltäjänä vastakohta: ”niin lähellä normaalia ihmistä kuin presidentti ylipäätään voi olla, mutta häntähän ei koskaan virkaan valittu”.
Vaikka Reagan ja Bush nuorempi olivat aatteellisesti läheisiä Greenspanille, oli hän kuitenkin presidenttejään johdonmukaisempi eikä pitänyt näiden alijäämiä kasvattaneista verohelpotuksista. Clinton, jonka aikana USA:n julkinen talous on viimeksi ollut ylijäämäinen, saa paljon paremmat arvosanat. Vaikka presidentit silloin tällöin tuskailivat keskuspankin tiukkaa rahapolitiikkaa, ei kukaan heistä kuitenkaan ryhtynyt avoimeen arvosteluun tai yrittänyt Greenspania pahemmin painostaa.
Toinen osa kirjasta on Greenspanin markkinafundamentalistisen aatemaailman esittelyä ja perustelua. Se varmaan vakuuttaa uskossa jo olevia, mutta tuskin käännyttää ketään. Noteerattakoon kuitenkin, että jopa Greenspan on huolissaan Yhdysvaltojen tuloerojen räjähdysmäisestä kasvusta ja varallisuuden ennennäkemättömästä kasaantumisesta. Syy ei kuitenkaan ole siinä, että hän näkisi siinä jotain väärää tai perusteetonta sinänsä, vaan huoli kohdistuu siihen että se voi synnyttää kaikenlaista markkinavihamielistä populismia, joka johtaa kongressia tekemään monia vääriä ratkaisuja. Ainoa mitä Greenspanin mielestä asialle pitää tai edes saa tehdä on koulutuksen parantaminen ja koulutetun väen maahanmuuton suosiminen, joilla parannettaisiin työmarkkinoiden toimintaa.
Greenspanilla on toisessa osiossa myös ihan mielenkiintoista ja relevanttia pohdintaa teknologian kehityksestä ja sen vaikutuksista talouden toimintaan, josta voi kuitenkin tehdä aivan erisuuntaisia johtopäätökisä kun hän tekee. The Age of Turbulence ilmestyi alunperin ennen finanssikriisiä. Kirjan taskupainokseen on lisätty kesäkuussa 2008 päivätty luku, joka kommentoi alkanutta finanssikriisiä vielä huomattavan luottavaiseen markkinoiden palautumiskykyyn ja itsesäätelyyn uskovaan sävyyn, johon viimeisen viimeisen puolentoista vuoden kehitys tuskin on antanut aihetta.
Helmikuu 2010
