Ankkalammikon hannu hanhi
Pär Stenbäckin kaksi vuotta sitten ilmestynyt, 60-luvun loppuun ulottunut muistelmateos När världen öppnade sig sai sen verran kohtuullista kiitosta persoonallisesta otteesta ja avoimuudestaan, että moni alkoi sen perusteella odottaa muistelmien jatkoa korkealle viritetyin toivein. Näitä nyt ilmestynyt tiiliskivi Kriisejä ja katastrofeja ei valitettavasti täytä.
Yli kuusisataasivuista teosta paisuttavat melko pinnalliset kertomukset Stenbäckin ulkomaanmatkoista ja luettelot niillä tavatuista tärkeistä ihmisistä. Matkustaminen tuntuu olleen Stenbäckille erityisen mieluista, semminkin kun monilla matkoilla on voinut olla mukana myös vaimo Sissel. Tällainen matka oli myös lomamatka perheen kanssa Sri Lankaan maan ulkoministerin kutsusta, mikä antoi myös mahdollisuuden vaikuttaa Huurre-yhtiön (jonka hallitukseen Stenbäck silloin kuului) varastohankkeen hyväksi. Ilmeisesti matka on jäänyt erityisesti mieleen siksi, että sen yhteydessä on poikkeuksellinen maininta ”maksoimme matkan itse”.
Kun kirjoittaja lisäksi on halunnut käydä yksityiskohtaisesti läpi lähestulkoon kaikki erilaiset luottamustehtävänsä, joiden määrä ei ole vähäinen, niihin liittyneine matkoineen ja kokouksineen, muistuttaa kirja suuresti maakuntasarjan maalaisliittolaispoliitikkojen monessa mukana -tyyppisiä muisteloita, joiden kohokohtana saattaa olla parin vuoden käväisy valtioneuvoston jäsenenä. Kirja vilisee nimiä, paikkoja ja tapahtumia ja erilaisista ihmisistä esitettyjä arvioita.
Kalevi Sorsasta Stenbäck muistaa mainita tämän tunnetun hyvämuistisuuden ja pitkävihaisuuden myrkyllisen yhdistelmän, mutta vähintään yhtä hyvin nämä ominaisuudet näyttävät sopivan Stenbäckiin itseensä. Enin osa Stenbäckin hampaankolon puhdistuksista kohdistuu suomenruotsalaisen ankkalammikon asukkaisiin. Stenbäckin ylivoimainen ykkösinhokki on Georg C. Ehnrooth, joka saa kyytiä sekä mielipiteittensä, toimintatapojensa että luonteenominaisuuksiensa vuoksi. Perusteellisen käsittelyn saavat myös Stenbäckin ministeriksi nostama ja lupauksensa pettänyt Gustaf Björkstrand ja laskelmoidulla oikeistolaisuudella poseerannut Elisabeth Rehn, jonka mahdollinen valinta presidentiksi hirvitti RKP:n puoluejohtoa. Useimmat selviävät vähemmillä huomautuksilla, kuten Jan-Erik Enestam, Levi Ulfvens, Johan Wrede tai Jutta Zilliacus, joiden syntinä yleensä on ollut Stenbäckin kulloistenkin urapyrkimysten tahaton tai tahallinen ymmärtämättömyys. Stenbäckin puoluetovereista oikeastaan vain Christoffer Taxell – Pilli ja Pulla nimellä tunnetun Stenbäck-Taxell parivaljakon toinen osapuoli – selviää täysin puhtain paperein. Jopa Jan-Magnus Jansson, jota Stenbäck itse kuvaa mentorikseen, maalataan taitavan ohimenevin vedoin huonoksi häviäjäksi, joka olisi halunnut vuonna 1982 ulkoministeriksi, kun paikan saikin Stenbäck.
Sosialidemokraatit selviävät yllättävän vähäisin kolhuin Stenbäckin käsittelystä. Koivistoa ja Ahtisaarta jopa kiitellään, samoin kuin Ralf Fribergiä tai monipuoluemies Jörn Donneria. Välit Sorsankin kanssa korjaantuivat 80-luvun lopulla, vaikka miehet puoluejohtajina olivat otelleet välillä ankarastikin. Vain Lars Lindeman jää sellaiseksi demarihahmoksi, josta kirjoittajalla ei ole mitään hyvää sanottavaa. Arvosteltavia hahmoja löytyy kotipolitiikan ulkopuoleltakin sekä suomenruotsalaisista että kansainvälisistä järjestöistä. Stenbäckin karriääri sekä Suomen että kansainvälisessä Punaisessa Ristissä oli turbulenssia täynnä eikä häntä yleensä ilman äänestyksiä valittu tehtäviinsä, minka hän on huolellisesti rekisteröinyt kriittisillä huomautuksilla ja kertomuksilla vastustajistaan.
Mielenkiintoisinta kirjassa on ehkä se enemmän tarkoittamatta kuin tarkoituksellisesti piirretty kuva, jonka se jättää suomenruotsalaisesta toimintakulttuurista, rahoituskanavista ja verkostoitumisesta ja sellaisesta ”kaveria ei jätetä” -solidaarisuudesta, joka minkä tahansa muun puolueen kyseessä ollen revittäisiin julkisuudessa kappaleiksi täysin insestisenä sisäpiirikähmintänä.
Stenbäckin kotimainen ja kansainvälinen ura on näyttävä ja hän on ollut monissa sellaisissa paikoissa ja tehtävissä sellaiseen aikaan, että niistä olisi voinut odottaa enemmänkin tietoa ja pohdintaa. Nyt pääpaino on anekdooteissa, ei analyysissä. Politiikan sisältökysymykset jäävät henkilö- ja suomenruotsalaisten erityisintressikysymysten jalkoihin. Yleisempää intressipolitiikkaa edustaa kuitenkin Stenbäckin asettuminen ulkomaisen pääoman hankkiman yksityisen sairaalaketjun palvelukseen tehtävänään vakuuttaa ”valikoidut ministerit, kansanedustajat ja johtavat virkamiehet” siitä, että tämä palveli julkista terveydenhoitoa keventämällä sen taakkaa.
Siitä kuinka tyytyväinen maa oli tähän Päriin ja hän maahan voi esittää erilaisia näkemyksiä, mutta ainakin kirjoittaja on jättänyt kaikki tehtävänsä hyvin itseensä tyytyväisin mielin.
Joulukuu 2009
