Eljas Erkko. Mies, lehti, sota ja legenda
Monet sanomalehtiä ja mediataloja hallinneet lehtikeisarit ovat tuttuja nimiä Suomessakin, kuten Beaverbrook, Hearst, Murdoch tai Springer. Suomalaisten lehtien omistajasukujen edustajista vain Eljas Erkko on yltänyt lähellekään näiden nimien tunnettuutta ja vaikutusvaltaa. Käsitteenä Erkon lehdistö on vakiintunut, mutta käsitteen luoja Eljas Erkko on henkilönä paljon vieraampi – legenda jo eläessään, jollaisena hän Heikki Brotheruksen kirjassa vuodelta 1973 on hyvin perustein kuvattu.
Yksi syy tähän on ollut siinä, että Eljas Erkon yksityiskokoelma Päivälehden arkistossa on päiväkirjoineen kaikkineen tähän saakka ollut tutkijoiden ulottumattomissa. Siten aikaisemmat yritykset piirtää Erkon henkilökuvaa ovat jääneet vaillinaisiksi. Nyt tätä aiemmin suljettua aineistoa ovat ensimmäisenä voineet rajoituksitta käyttää Eljas Erkon elämänkerran kirjoittamiseen Ohto Manninen ja Raimo Salokangas. Toivottavasti jatkossa arkisto on esteittä muidenkin tutkijoiden käytettävissä.
Kun Päivälehden perustajiin kuulunut Eljas Erkon isä Eero Erkko vuonna 1927 kuoli, laukaisi se valtataistelun Helsingin Sanomien hallinnasta. Vastakkain olivat Erkon suku ja edistyspuolueen johto. Jälkimmäisellä oli enemmistö lehden hallituksessa, joka teki lehden toimituksen pitkäaikaisesta jäsenestä ja puoluejohtoon kuuluneesta Valto Tuomiojasta lehden linjasta vastaavan päätoimittajan ja nimesi toiseksi hallinnolliseksi päätoimittajaksi Eljas Erkon, josta myös tehtiin lehtiyhtiön toimitusjohtaja.
Tämä olotila ei tyydyttänyt Erkkoja. Edistyspuolueen johdossa oli entisen presidentin ja monen entisen ja tulevan pääministerin hahmossa arvovaltaa riittämiin, mutta äänivaltaan oikeuttavia osakkeita heillä ei ollut kuin nimeksi. Eljas Erkolla oli halu valtaan ja hänellä ja hänen suvullaan oli lehden osakkeista jo miltei kolmannes, ja kun Eeron leski Maissi onnistui suostuttelemaan melkein neljänneksen osakkeista omistaneen lehden entisen talousjohtajan lesken Viivi Kauppilan myymään osakkeensa sitä varten ison pankkilainan ottaneille Erkoille, oli peli selvä.
Epätyydyttävä välirauha Erkkojen ja puolueen välillä vallitsi melkein neljä vuotta, kunnes Erkot huhtikuun 1931 yhtiökokouksessa äänestivät entisen pääministerin Oskari Mantereen ulos hallituksesta ja ottivat hallituksen enemmistön suvun edustajien käsiin. Muutosta vastustanut Tuomioja ilmoitti tällöin eroavansa päätoimittajan tehtävästä. Juristiksi koulutettu Tuomioja siirtyi lainvalmistelukunnan jäseneksi, minkä paikan presidentti K.J. Ståhlberg hänelle oli järjestänyt. Tapahtumasarja tulehdutti erityisesti Maissi Erkon välit Ståhlbergiin ja Tuomiojaan, joista hän kirjeissään esitti myrkyllisiä arvioita. Tuomioja kuoli jo saman vuoden lokakuussa vain 43-vuotiaana.
Itse asiassa asetelma suku vastaan puolue ei ollut yksiselitteinen sekään. Tästä kirjasta voimme lukea ensimmäisen kerran, että Erkkojenkin kesken oli erimielisyyksiä, ennen muuta äiti Maissin ja poika Eljaksen välillä, jotka koskivat sekä lehden johtoa että politiikkaa. Maissi Erkko oli esimerkiksi tyytymätön siihen, ettei Helsingin Sanomat hänen mielestään ottanut riittävän rohkeata laillisuuskantaa lapuanliikettä vastaan sen nousukautena. Toisaalta äidillä oli kuitenkin isää lujempi luottamus poikansa kykyyn lehtimiehenä, sillä Eero Erkko oli vielä vähän ennen kuolemaansa epäillyt Eljaksen valmiuksia ottaa lehti vastuulleen.
Eljas Erkko diplomaattina ja poliitikkona
Helsingin Sanomiin tullessaan 32-vuotiaalla Eljas Erkolla oli takanaan sekä kokemusta sisällissodan valkoisena rintamaupseerina että monivuotisesta diplomaattiurasta Pariisissa, Tallinnassa ja Lontoossa. Hänelle läheiseksi tulleeseen anglosaksiseen maailmaan hän oli päässyt tutustumaan jo pienenä koululaisena New Yorkin Brooklynissa, jonne Eero Erkko perustuslaillisen vastarinnan miehenä perheineen joutui yli vuodeksi maasta karkotettuna hakeutumaan. Erkko oli myös jo vuonna 1921 avioitunut englantilaissyntyisen ja tehtaanomistajaperheensä kanssa Moskovassa asuneen ja sieltä vallankumouksen jälkeen poistuneen Violet Sutcliffen kanssa. Avioliitto oli morsiamen toinen, mutta kenen kanssa ensimmäinen liitto oli solmittu, on jäänyt selvittämättä.
Tuomiojan eron jälkeen Erkosta tuli yksin päätoimittaja ja hän jatkoi tehtävässä aina ulkoministeriksi nimittämiseensä saakka vuoteen 1938. Lehti pysyi edistysmielisten sanomalehtien lippulaivana, mutta etäisyys puolueeseen kasvoi ja puolueen valtaherrojen pelkäämä ”afäärihenki” alkoi hallita lehden kehittämistä. 30-luku olikin Helsingin Sanomille huomattavan journalistisen ja taloudellisen kehityksen kautta. Lehden levikin nousu oli tasaista ja se oli valtakunnan laajalevikkisin lehti, mutta ei vielä sodan alla kuitenkaan ollut nykäissyt ratkaisevaa kaulaa esimerkiksi pahimpaan helsinkiläiskilpailijaansa Uuteen Suomeen nähden.
Erkon johdolla Helsingin Sanomissa panostettiin sekä tekniikan että sisällön monipuoliseen kehittämiseen. Erkko henkilökohtaisesti neuvotteli niin sarjakuvien kuin ulkomaanuutisten hankinnoista ja improvisoi Mäntsälän kapinan aikana Ilta-Sanomat lehden iltapainokseksi, joka sitten 17 vuotta myöhemmin itsenäistyi myös muodollisesti omaksi julkaisukseen.
”Afäärihenkisyys” ei tarkoittanut etteikö Erkko olisi tuntenut kiinnostusta myös poliittiseen toimintaan. Hän oli eduskuntavaaleissa ehdolla ensimmäisen kerran jo 1929, neljä vuotta myöhemmin hänet myös valittiin yhdeksi kaudeksi eduskuntaan. Hallituskokemustakin hän oli sitä ennen ehtinyt hankkia kahden kuukauden ajalta Sunilan hallituksen apulaissisäministerinä loppuvuodesta 1932. Puolueen puheenjohtajana toimineen Tuomiojan eron jälkeen ei edistyspuolueella enää ollut samanlaista asemaa Helsingin Sanomien toimituksessa kuin aiemmin, mutta suhdetta ylläpidettiin nyt sitä kautta, että Erkko valittiin vuonna 1930 ensimmäisen kerran puoluehallitukseen ja puolueen rahastonhoitajaksi muutaman vuoden ajaksi. Kuten kirjassa todetaan, tämä ratkaisi puolueen ja lehden suhteen Erkon kannalta edullisella tavalla: ”hän olikin lehden edustaja puolueessa, eikä silloin tarvittu puolueen edustajia lehdessä”.
Lehden etäisyys puolueeseen kasvoi pikkuhiljaa ja määritelmä lehden edistysmielisyydestä jätettiin vuonna 1943 pois etusivulta. Erkko oli silti edelleen taustavaikuttaja monissa puoluepoliittisissa hankkeissa. Hän oli taustalla uudeksi kokoavaksi kansalliseksi porvaripuolueeksi ajatellussa Nousevassa Suomessa. Sen perustajat olivat suurelta osin entisiä ikl:n kannattajia ja edistyspuoluelaisia ja Nouseva Suomi sai Helsingin Sanomissa runsaasti tilaa. Lopullisesti lehden sitoutumattomuus vahvistettiin, kun edistys vuonna 1951 lakkautettiin. Tosin vielä tämän jälkeenkin lehti antoi aluksi runsaasti myötäsukaista palstatilaa sen raunioille perustelulle kansanpuolueelle.
Talvisodan Erkko
Eljas Erkosta tuli A.K. Cajanderin hallituksen ulkoministeri edistyksen mandaatilla joulukuussa 1938 sen jälkeen, kun Rudolf Holsti oli joutunut eroamaan varomattomien Hitleriä koskevien ei-julkisuuteen tarkoitettujen pöytäpuheittensa vuoksi. Nimitys oli lehdessään ulkopolitiikkaan paljon huomiota kiinnittäneelle Erkolle mieluinen, myös siksi että hän pääsi korvaamaan puoluetoverinsa Holstin, jota lehti oli arvostellut ja jonka eroa se olisi valmistautunut vaatimaan. Ulkoministeriä arvostellut kirjoitus jäi julkaisematta Holstin kerrottua Erkolle tulevansa eroamaan.
Suomen tie talvisotaan ja siitä ulos on niin monen pätevän tutkimuksen kautta jo yksityiskohtaisesti valaistu, ettei Ohto Mannisen osuus enää tuo varsinaista uutta tapahtumien kuvaukseen tai tulkintaan. Erkon oma päiväkirja ja muu aineisto tuovat vain täydennystä ja vähäiseksi jäävää henkilökohtaista lisäväriä aiemmin tunnettuun kertomukseen.
Paasikivi leimasi talvisodan vähän kohtuuttomasti ”Erkon sodaksi” ulkoministerin taipumattomuuden vuoksi. Manninen asettuu tukemaan Erkon peräänantamattomuutta katsoen, että ”tukikohdan luovuttaminen mistä tahansa Suomenlahden rannikkoalueelta olisi todennäköisesti johtanut Suomen muuttamiseen neuvostotasavallaksi”. Tätä ei voi tietää, mutta joka tapauksessa tapahtumien kulku lopullisesti myrkytti Erkon välit Paasikiveen. Neuvostoliiton hyökättyä vaihdettiin Suomessa hallitusta tarkoituksena päästä eroon pahimmiksi rasitteiksi muodostuneista pää- ja ulkoministeristä. Uuteen hallitukseen salkuttomaksi ministeriksi nimitetty Paasikivi piti huolen siitä, ettei pikaisesti hänen tilalleen Tukholmaan lähetetty Erkko saanut lähettilään vakanssia vaan toimi ainoastaan tilapäisenä asianhoitajana. Tästä nöyryytyksestä Erkko oli katkera.
Sodan jälkeen Tukholmasta palannut ja ennen sotaa itsensä mahdollisena tulevana presidenttinäkin nähnyt Erkko elätteli toiveita paluusta hallitukseen tai keskeisestä lähettiläspaikasta, mutta sellaista ei tarjottu. Esteenä ei enää ollut syrjään ajautunut Paasikivi vaan myös Ryti, jonka kanssa Erkon välit tulehtuivat keskinäisen syyttelyn asteelle. Näin Erkko oli myös syrjässä jatkosotaan johtaneesta kehityksestä.
Sodan alettua Erkko komennettiin reservistä luutnanttina vuodeksi sotavankitoimiston apulaispäälliköksi. Sotavankileirien kuolleisuus oli kansainvälisestikin huikea 30 prosenttia, mistä sodan jälkeen myös hänet haluttiin saattaa vastuuseen. Erkko pysyttelikin syksyllä 1944 muutamia kuukausia Ruotsissa, ennen kuin uskaltautui takaisin Helsinkiin. Sotavankiasioita tutkittiin vielä talvella 1945–46, mutta se ei johtanut hänen osalta syytteisiin. Kirjassa osoitetaan, että Erkko yritti herättää ylemmät sotilasviranomaiset katastrofaalisen tilanteen kärjistyessä ja esittää parannuksia vankien asemaan, mutta tuloksetta. Yhdysvaltain lähettiläälle hän kuitenkin vakuutti, että vankeja kohdeltiin Suomessa paremmin kuin missään muussa Neuvostoliittoa vastaan sotivassa maassa.
Välillinen valtiomahti
Sodan loppua kohden Erkko asemoitui maltillisen ja länsiorientoituneen rauhanopposition riveihin, näkyvimmin antamalla valita itsensä sodan aikana perustetun Suomalais-amerikkalaisen yhdistyksen puheenjohtajaksi. Sodan jälkeen ei kuulunut enää niihin, joiden varaan Paasikivi Suomen uuden suunnan rakensi. Erkko ei kuulunut Kekkosen ihailijoihin ja pyrki katkaisemaan tämän ”kuningastien”. Jos hän lisäksi oli mukana kylmää sotaa henkivissä salahankkeissa Nato-yhteistyön merkeissä ja mahdollista pakolaishallitustakin pohjustaen, kuten on esitetty, ei siitä ole jäänyt arkistolähteisiin sellaisia merkintöjä, joita Manninen ja Salokangas olisivat löytäneet.
Henkilökohtaista välirikkoa ei Erkon ja Kekkosen välille ilmeisesti tullut edes silloin, kun Erkko lehtineen asettui Honka-liiton taakse. Kyse oli vastakkaisuuksista huolimatta myös molemminpuolisesta vallan huomioimisesta ja sen tuomasta varovaisuudesta. Kirjassa ei kuitenkaan laajemmin käsitellä Helsingin Sanomien toimituspolitiikkaa sodan jälkeen, mikä jättää myös Erkon poliittisen roolin osalta katvealueita. Esimerkiksi Helsingin Sanomien omituista pitkään jatkunutta kautta, jolloin presidentti Kekkosen kuvaa ei kertaakaan julkaistu lehdessä, ei edes mainita.
Erkon jälkeen Helsingin Sanomien päätoimittajaksi tulleen Yrjö Niiniluodon kuolema syksyllä 1961 laukaisi kriittisen arvioinnin lehden tilasta. Helsingin Sanomien levikinkasvu oli pysähtynyt ja lehti kaipasi samankaltaista uudistavaa otetta, jollaista Erkko 30-luvulla oli toteuttanut. Teo Mertasesta tuli uusi päätoimittaja ja hänen rinnalleen hallinnolliseksi päätoimittajaksi Aatos Erkko. Kyse oli sukupolven vaihdoksesta. Sen jälkeen ei vanhentunut ja seuraavana vuonna vakavammin sairastunut Erkko enää käytännössä lehtikonsernia johtanut.
Ohto Manninen ja Raimo Salokangas ovat sotahistorioitsijana ja journalistiikan professorina ansioituneita tutkijoita, mikä näkyy myös molempien erityisalojen painotuksena kirjassa. Siten Erkon ulkoministerikausi sekä toiminta uutishankinnan kehittäjänä, Valittujen Palojen ja Akun Ankan Suomeen tuojana, Sanomalehtien liiton tai International Press Instituten johdossa tulevat laajasti ja yksityiskohtaisesti selvitetyksi.
Samoin perustein olisi voinut selvittää myös hänen rooliaan Kansallis-Osake-Pankin pitkäaikaisena hallintoneuvoston puheenjohtajana tai Golfliiton johdossa, mikä kuittautuu nyt muutamalla rivillä. Vakavampi huomautus koskee sitä, että Erkon ja hänen lehtitalonsa rooli sodanjälkeisen Suomen keskeisenä vaikuttajana jää lopulta aika ohuesti käsitellyksi. Brotheruksen vuosikymmenten takaiseen pikakuvaan nähden on faktapohja tässä elämäkerrassa moninkertaisesti vankempi, mutta värit ovat haalistuneet.
Marraskuu 2009
(Julkaistu Helsingin Sanomissa 17.11. 2009)
