Aseenkantaja avoimena
Seppo Lindblom ei vielä tuntenut Koivistoa kovin läheltä vastatessaan myönteisesti tämän kutsuun ryhtyä pääministerin sihteeriksi v. 1968, mutta siitä alkoi näiden kahden yli neljä vuosikymmentä jatkunut poikkeuksellisen läheinen ystävyys ja yhteistyö. Siinä kertyneen kokemuksen Lindblom on uskollisena koivistolaisena soturina nyt kirjannut kansien väliin tavalla, joka osoittautuu yllättävän mielenkiintoiseksi ja lähihistoriaan uutta valoa tuovaksi lukukokemukseksi.
Lindblomin avoimuuteen kuuluu myös tapa, jolla hän kirjoittaa anti-kekkoslaisen ja anti-kommunistisen vanhaleskisläisyyden vangiksi jääneestä isästään Olavi Lindblomista ja Koivistosta. ”Isäni ja Maunon rinnastus ja vastakkainsettelu on [ollut seikka, jolla on ollut] niin henkilökohtaista kuin yhteiskunnallista merkitystä” ja johon liittyvää jännitettä valintansa Koiviston puolesta tehnyt Seppo Lindblom toteaa kirjassaan myös purkavansa.
Senkin kirja tekee selväksi, ettei Koivisto suinkaan ollut mikään sattumapresidentti, vaan teki toistakymmentä vuotta määrätietoista työtä noustakseen tasavallan presidentiksi. Hän vain teki sitä toisin ja paljon taitavammalla ja tuloksekkaammalla tavalla kuin avointa presidenttipeliä pelanneet kilpailijansa.
Vaikka Seppo Lindblomin kirja onkin ylistyslaulu ja kunnianosoitus Mauno Koivistolle tavalla, joka muutamassa kohdin voi jo vähän lyödä ylikin, ei se kuitenkaan ole puhdasta hovilyriikkaa vaan enimmäkseen oivaltavaa ja vivahteikasta analyysiä. Vaikka oma käsitykseni Koivistosta pohjautuu paljon etäisempään ja enimmäkseen julkisisiin lähteisiin perustuvaan tarkasteluun siinä missä Lindblom kuuluu Koiviston läheisimpään sekä henkilökohtaiseen, ammatilliseen että poliittiseen ystäväpiiriin, ei se juurikaan poikkea siitä kuvasta, jonka Lindblom lähietäisyydeltä on piirtänyt. Niinpä olen, huolimatta monista ajoittaisista asiakohtaisista erimielisyyksistäni Koiviston kanssa, aina häntä arvostanut ja myös päätynyt liki vaistonvaraisesti aina preferoimaan häntä kilpailijoiden edellä erilaisissa valintatilanteissa.
Edellisen kappaleen olin mielessäni muotoillut jo ennen kuin tulin kirjan lopulla kohtaan, jossa Koivisto vastaa Lindblomin kysymykseen millaista ”paasikiveläistä juttuseuraa löytyy sosiaalidemokraattisista piireistä”, jolloin hän ”nosti esille Erkki Tuomiojan nimen. Hän muistutti tämän pätevyydestä mutta myös sellaisesta poliittisen profiloitumisen tarpeesta, mikä ei ollut lainkaan hänelle itselleen ominaista. Mauno lausahti, että jonkinlainen modus vivendi pitäisi kuitenkin löytyä Erkin kanssa. Toisin sanoen olisi siedettävä keskusteluyhteys, vaikkei kaikista asioista oltaisikaan samaa mieltä”. Itse olen kokenut harvahkon keskusteluyhteyteni Koiviston kanssa en vain siedettävänä, vaan antoisana.
Seppo Lindblom ei ole halunnut kirjoittanut muistelmiaan, koska siihen hänen kengännumeronsa on aivan liian pieni. Muistelmien merkitys ja mielenkiinto ei kuitenkaan riipu kengännumerosta. Koivistosta kirjoittaessaan Lindblom tulee tietenkin samalla kirjoittaneeksi paljon myös itsestään ja tekemisistään. Postipankin pääjohtajuuden hän kuittaa lyhyesti toteamalla, ettei osannut varautua pankin New Yorkin konttorin jättitappioihin ja pääjohtajan erottamiseen johtaneisiin ongelmiin, vaikka ”koko kansantalouden taseiden kertomista uhkakuvista olin sen sijaan osannut varottaa. Olin näköjään ollut väärään aikaan väärässä paikassa. Kelpaisiko tämä riittäväksi ripittäytymiseksi”. Tähän voin lisätä oman aikalaiskommenttini Lindblomilta perimäni TUL:n Yleisurheilun Tuen puheenjohtajan paikalta. Aikana jolloin monet pörssihuumaan hurahtaneet kansalaisjärjestöt SKP:stä alkaen kärsivät suuria tappioita voi vähäinen Yleisurheilun Tuki erinomaisesti, kiitos edeltäjäni äärivarovaisen sijoituspolitiikan. Saatoin vain pahoitella, ettei samaa varovaisuutta noudatettu Postipankissa.
Lokakuu 2009
