Unohdetun perheen isä
Veikko Vennamon kolmilapsisen perheen vanhempi tytär, vuonna 1947 syntynyt Meri on kirjoittanut lämminhenkisen ja oivaltavan kirjan suhteestaan isäänsä ja perheeseensä. Veikko Vennamo ei ollut missään suhteessa helppo ihminen, ei sen enempää poliittisille vastustajilleen kuin omille puoluetovereilleen, eikä myöskään omalle perheelleen. Hän oli täydellisesti omistautunut politiikalle, jolle myös hänen perhe-elämänsä oli alistettu. Veikko Vennamo oli herkästi suuttuva ja räjähtävä tuittupää, omassa puolueessaan ja kotonaan täysi tyranni, joka ei juuri koskaan myöntänyt olleensa väärässä tai jakanut turhia anteeksipyyntöjä, mutta hänen purkauksensa menivät myös nopeasti ohi. Hän oli kuitenkin paljon monisärmäisempi ja herkempi ihminen, kuin mitä hänen julkisuuskuvansa antoi odottaa.
Vennamon hankala ja arvaamaton käytös koetteli ennen muuta hänen vaimoaan Sirkkaa. SMP-lyhenteelle annettu selitys Sirkka, Minä ja Pekka oli hyvinkin osuva, sillä omat mahdolliset haaveensa miehensä uran hyväksi haudannut Sirkka oli Veikolle kaikessa korvaamaton apu ja tuki. Tämä ei rajoittunut vain Veikon kiukunpurkausten psykologisesti taitavaan käsittelyyn tai menevän miehen kodin pystyssä pitämiseen. Sirkka oli myös Veikon läheisin ja uskollisin poliittinen avustaja, joka ainoana Veikon lähipiirissä kykeni tasoittamaan Veikon pahimpia ylilyöntejä mutta myös osallistumaan luovana linjanvetäjänä Vennamon mehevimpien ilmaisujen kehittämiseen. On luultavaa, että ilman Sirkan ja muun perheen tukea vennamolaisuus olisi ajautunut jo paljon aikaisemmin syvään kriisiin ja hajaannukseen.
Veikon suhde lapsiinsa oli komplisoitu. Pekka peri sittemmin puoluejohtajan paikan isältään ja kykeni tekemään SMP:stä jossain määrin hovikelpoisen hallituspuolueen, mutta hintana oli välien kärjistyminen oppositioagitaattorin rooliin jumiutuneen isän kanssa. Sopu kuitenkin palasi perheeseen sen jälkeen, kun kumpikan ei enää jatkanut aktiivipolitiikassa. Pekka oli tosin aina enemmän äitinsä kuin isänsä poika, kun taas Meri oli enemmän isänsä kuin äitinsä tytär. Mutta helppoa ei ollut Merilläkään isänsä kanssa, kuten hän avoimesti ja tasapainoisesti suhdetta erittelee.
Meri Vennamo ei koskaan ollut poliitikko eikä, kuten itse kirjoittaa, politiikkaa myöskään oikein ymmärtänyt, vaikka 80-luvulla SMP:n edustajana Helsingin kaupunginvaltuustossa istuikin ja kiertyi sen jälkeen vielä hetkeksi kokoomuksen kautta keskustaan. Niinpä se osa kirjasta, joka käsittelee Veikko Vennamoa yhteiskunnallisena toimijana, välittää aika pinnallisen ja kiiltokuvamaisen kuvan unohdetun kansan asiamiehestä. Kun olen itsekin Vennamon politiikan tekoa hänen vauhtivuosinaan läheltä havainnoinut, en voi suinkaan tällaista kuvaa sellaisenaan allekirjoittaa. Minulla esimerkiksi on, tapahtumaa lähietäisyydeltä seuranneena, hyvin erilainen käsitys siitä, miksi ja miten Veikko Vennamon historiaan jäänyt uloskanto eduskunnan täysistunnosta tapahtui.
Veikko Vennamon osuudesta sodan jälkeisen asutuspolitiikan muotoilussa ja toteutuksessa on pätevää historiantutkimusta jo olemassa, mutta muun poliittisen toiminnan osalta on edelleen lähes tutkimuksellinen tyhjiö. Sitä ei Meri Vennamon persoonallinen ja kaikin puolin luettava isänkuva toki pyrikään täyttämään.
Elokuu 2009
