Virolaiset sotimassa
Suomalaiset, kuten Seppo Zetterberg ja Martti Turtola, ovat viime vuosina ahkerasti paneutuneet Viron historiaan ja kirjoittaneet siitä. Aihetta ovat käsitelleet myös Leena Hietanen ja Johan Bäckman, mutta edellisistä poiketen he eivät pyrikään olemaan vakavasti otettavia historiantutkijoita vaan esiintyvät avoimen poleemisina pamfletisteina. Nyt Virosta kirjoittaneiden suomalaisten joukkoon on liittynyt myös Mirko Harjula. Mikään pamfletisti hän ei ole, mutta ei myöskään originelli tutkija tai taitava kokonaiskuvan maalaaja.
Harjulan kirja ei siis ole sellainen kaikki neljä alaotsikkoa kattava historia Viron tapahtumista kuin mitä kirjan tyhjentävänoloinen nimi antaisi odottaa. Se ei myöskään perustu arkistotutkimuksiin tai uusiin lähteisiin, eikä se liioin tuo uusia tulkintoja tai avaa uusia näkökulmia. Vaikka kirjoittajan ambitio on voinut olla korkeampi, jää teos lähinnä jonkinlaiseksi luettelonomaiseksi käsikirjaksi Viron sotavuosien ajalta.
Samankaltaista luettelointia oli myös Harjulan edellinen teos suomalaisista Venäjän sisällissodassa. Luetteloilla ja listauksilla on omat ansionsa, tässä tapauksessa se, että Viron sotavuosien joukot, aseet ja taistelut tulevat luetelluiksi huomattavan täsmällisesti. Samalla selviää, miten Viron vapaussota oli merkittäviltä osin myös sisällissotaa, jossa neuvostojoukoissa taistelleilla virolaisilla oli merkittävä osuus, joka jatkui Venäjän sisällissodan muilla rintamilla sen jälkeen kun Viron ja Neuvosto-Venäjän välille oli solmittu rauha Tartossa vuonna 1920.
Näennäinen tarkkuus luetteloinnissa ei kuitenkaan välttämättä kerro luotettavuudesta. Karkea virhe on esimerkiksi kenraali Alexander Tõnissonin ja Viron moninkertaisen päämiehen Jaan Tõnissonin esitteleminen veljeksinä sekä tekstissä että liitteenä olevissa elämäkertatiedoissa, vaikka todellisuudessa he eivät olleet kuin enintään etäistä sukua.
Harjula on niitä, joiden käsikirjoitus vaatisi ehdottomasti pätevän kielentarkastuksen ennen painoon viemistä. Kiinnitin jo hänen yllä mainitun, suomalaisia Venäjän sisällissodassa käsittelevän kirjansa yhteydessä huomiota välillä holtittomaan kielenkäyttöön ja on valitettavaa, ettei kustantaja – joka kaiken lisäksi on Suomalaisen Kirjallisuuden Seura – ole minkäänlaista kielenhuollollista tukea nytkään antanut. Harjulan tyylitaju horjahtelee, kieli kangertelee ja sanoja käytetään joskus oudosti, kuten ”lieni”-sanaa lienee-verbin imperfektinä tai ”muiluttaa” silloin kun kirjoittaja tarkoittaa ”soluttaa”. Lukijan oloa voi silti helpottaa muutoin raskasta tekstiä keventävä tietty tahaton komiikka.
Kesäkuu 2009
