Washingtonin näkökulma
Reilu kolme vuotta sitten Suomen Washingtonin suurlähettilään tehtävästä eläkkeelle jääneellä Jukka Valtasaarella on takanaan hieno ja ansiokas karriääri Suomen ulkoasiainhallinnon palveluksessa. Sen päätteeksi hän ei ole nyt kirjoittanut varsinaisia muistelmia, vaan paremminkin muistikuvilla ryyditetyn ulkopoliittisen pamfletin. Se on soljuvaa ja haastavaakin tekstiä, ja vaikka historiallinen tarkkuus ei ihan tutkijatasolle riittäisikään, niin diplomaattisiin salonkeihin hyvinkin.
Valtasaari on niitä harvoja lähettiläitä, jotka ovat toimineet kahteen otteeseen samassa asemamaassa ja vielä poikkeuksellisen pitkään, yhteensä yli kaksitoista vuotta. Itse asiassa hän ei lyhyttä nuorena virkamiehenä Genevessä käväisyä lukuunottamatta ole muualla ulkoministeriön palveluksessa toiminutkaan kuin Helsingissä ja USA:ssa. Taitavana yhteyksienpitäjänä Valtasaari oli poikkeuksellisen hyvin verkostoitunut Yhdysvaltain hallinnon, median ja ulkopolitiikan avainhenkilöiden kanssa. Lista tärkeistä henkilöistä, joiden luokse hänellä oli tarvittaessa nopea pääsy oli harvinaisen pitkä ja kattava, kuten hän kirjassaan myös muistaa kertoa.
Pitkäaikaisilla posteilla on siis etunsa, mutta myös haittapuolensa ja ulkoministeriössä on koetettu pitää kiinni siitä, että edustuston päälliköt eivät olisi paikassaan pitempään kuin neljä vuotta kerrallaan. Kaikilla pitkään yhdessä asemamaassa toimineilla on olemassa niin sanottu lokalisoitumisen vaara, jolloin lähettiläästä tuleekin niin hyvin asemamaan kanssa verkostoitunut ja sen politiikkaan samastunut, että huomaamattaan muuttuu enemmän sen puhemieheksi kotimaahan päin kuin päinvastoin. Valtasaarelle taisi vähän käydä näin, ainakin tulin kerran kirjoittaneeksi erään hänen raporttinsa marginaaliin muistutuksen siitä, että hän edustaa Suomea Washingtonissa eikä päinvastoin.
Niinpä Valtasaari ymmärtää George W. Bushin syyskuun 11. päivän jälkeen omaksumaa politiikkaa suhteessa Afganistaniin, Irakiin ja YK:iin niin pitkälle, että näkee ensisijaisena ongelmana Euroopan johtajien kyvyttömyyden esiintyä yhtenäisesti, kun Schröder vaaliopportunistista ja Chirac muutoin vain opportunistisista syistä eivät asettuneetkaan tukemaan USA:n sotapolitiikkaa. Pitkässä tarinassaan Valtasaari ei edes saa selvästi sanottua sitä, että amerikkalaisten Irakin joukkotuhoaseisiin ja Al Qaida-kytkentöihin liittyneet perustelut sodalle eivät perustuneet mihinkään tosiasioihin. Amerikkalaista unilateralismia ja Bushin hallinnon kansainvälisen oikeuden määräyksistä ja ihmisoikeuksista piittaamatonta toimintaa Valtasaari ei noteeraa eikä arvostele. Transatlanttisten suhteiden ongelma on hänen mielestään selvästikin enemmän siinä, että sellaiset eurooppalaiset kuten Hubert Védrine, Joschka Fischer tai Chris Patten esittivät sopimatonta julkista USA:n arvostelua.
Kun siis tällaiset eurooppalaiset johtajat toimivat Valtasaaren mielestä väärin, niin ei ole kummallista jos hän ei tasavallan presidentin ja muun Suomen ulkopolitiikan johdon toiminnassa – pääministeri Paavo Lipposta lukuunottamatta – näe erityistä kiitettävää. Sillä seikalla, että heillä on kansalaisten tuki – myös sotilaallisen liittoutumattomuuden osalta – ei tässä paljoa paina. Suurlähettilään tekstistä saa sen käsityksen, että oli virhe poliittisen johdon tavoin ajatella, että ”maailma paranisi kansainvälistä oikeutta kehittämällä ja ongelmista neuvottelemalla”, ja vielä puhua näin myös YK:ssa.
Kysymys ei ole siitä, että Halonen tai Tuomioja ajattelisivat – eikä sitä Valtasaarikaan väitä – että vain oikeusjärjestyksellä ja neuvotteluilla pärjättäisiin. Toisinpäin käännettynä: onko niin, että Suomen ulkoasiainhallinnon monille reaalipoliittisen koulukunnan diplomaateille kansainvälinen oikeus, demokratia ja ihmisoikeudet ovat vain sanoja tai enintään välineitä käytettäväksi silloin, jos ne muutoin sopivat valta- ja voimapolitiikkaan?
Suomea on siunattu monilla kansainvälisesti arvostetuilla huippuluokan diplomaateilla, joilla on tietoja, osaamista, kielitaitoa ja näkemystä, ja siksi heitä on myös käytetty YK:n ja muiden kanssainvälisten järjestöjen korkeissa tehtävissä. Osaamistaan he ovat myös joutuneet käyttämään – kuten he mielellään eläköidyttyään kertovat – selittääkseen Suomen poliittisen johdon tekemisiä ja sanomisia parhain päin. Tämä pätee erityisesti niihin, joille on vastenmielistä kertoa miksi Suomi ei ole pyrkimässä Naton jäseneksi.
Useimmiten on kuitenkin selitettävä diplomaattien itsensäkin oikeina pitämiä asioita. Näin Valtasaarikin sai Washingtonissa vastaansa amerikkalaisen sionistilobbyn hyökkäyksen, kun Suomessa evättiin vientilupa Israeliin kahdelle kannettavalle kaasudetektorille, mikä sai lobbyn masinoimaan valtavan parjauskampanjan siitä, että Suomi ei piittaa israelilaisten turvallisuudesta. Valtasaari kiteyttää asian ytimekkäästi. ”Toimenpide oli oikea, sillä tuhat taskukokoista detektoria suojaa ihmisiä mutta kahdella on järkevää käyttöä vain teollisessa kopioinnissa”. Kampanjassa Valtasaarta ja Suomen ulkoministeriä verrattiin Hitleriin ja Staliniin, ja palon sammuttamiseksi Valtasaari sai värvätä myös Max Jakobssonin, jolla vanhastaan oli läheiset suhteet kyseiseen lobbyyn, käymään Wasingtonissa puhumassa. Sitä Valtasaari ei mainitse, eikä ehkä tiedäkään, että yhtä hate-mail kampanjaa pyöritettiin myös Israelin ulkoministeriöstä. Puhuin asiasta kahden kesken silloisen ulkoministeri Livnin kanssa. Mitään anteeksipyyntoä en saanut, mutta kampanja loppui.
Huhtikuu 2009
