Suomi Napoleonin sotien tuotteena
Ranskan vallankumouksen mainingit ulottuivat laajalle ja vaikuttivat pitkään. Suomen asemaan vaikuttivat ratkaisevasti Napoleonin ja Venäjän keisarin Aleksanterin Tilsitin tapaamisessa sovitut järjestelyt, joiden seurauksena Venäjä aloitti myöhemmin Suomen sotana – tällä nimellä myös Suomen ulkopuolella – tunnetun sodan. Sen lopputulos vahvistettin kaksi vuotta myöhemmin Haminan rauhassa, jossa Ruotsilta jo valloitettu Suomi – Haminan rauhansopimuksessa vain erikseen lueteltuina Ruotsin maakuntina –liitettiin Venäjän keisarin alaisuuteen erillisenä suurruhtinaskuntana.
Oman ikäpolveni suomalaisten kuvaa Suomen sodasta on muokannut Runeberg ja hänen Vänrikki Stoolin tarinansa. Klinge tuntee Runeberginsa ja sympatisoi häntä, kuten hänen viisi vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan Poliittinen Runeberg ilmenee, mutta hän ei kuitenkaan ole mikään runebergilaisen historiantulkinnan ja sodankuvauksen propagoija, paremminkin päinvastoin.
Klinge, jonka kiinnostus on aina keskittynyt enemmän eliitteihin yleensä ja yliopistoeliittiin erityisesti, myöntää kyllä että rahvas teki Pohjois-Suomessa vastarintaa ihan omaehtoisestikin ja kävi jonkinlaista sissisotaa venäläisjoukkoja vastaan. Paljon oleellisempaa Suomen tulevaisuudelle kuitenkin oli, että sivistyneistö – aateli, papit ja porvarit – laajalti koko eteläisessä Suomessa olivat valmiita heti pyydettäessä antamaan uskollisuudenvakuutuksensa uudelle keisarivallalle, jonka armeija hyvällä käytöksellään ja päällystönsä sivistyneisyydellä ja tanssiaisillaan hurmasi suomalaiset.
Napoleonin varjo ulottui Suomen ylle ja johti sotaan, jonka lopputuloksesta ei oikeastaan ollut missään vaiheessa epäilystä. Viaporin antautumisesta on tehty suomalainen dolchstosslegende, jossa Viaporin komentaja Cronstedt petti isänmaansa ja luovutti aiheettomasti ”Pohjolan Gibraltarin” viholliselle, mutta tälle ei ole mitään todellista katetta. Viapori ei ollut suinkaan mikään Gibraltar vaan strategisesti vähemmän onnistuneelle paikalle sijoitettu ranskalaisten rahoittama keskeneräinen rakennelma, joka olisi venäläisten pommituksessa joutunut antautumaan nopeamminkin. Mitään merkittäviä apuvoimia Ruotsista, joita sotasuunnitelmien mukaan piti piiritetyssä linnoituksessa odottaa, ei ollut odotettavissa. Tällaisen retkikunnan valmisteluakaan ei oltu aloitettu, joten Cronstedtin tekemä antautumissopimus oli rationaalinen ihmishenkiä säästänyt teko, jolla ei ollut vaikutusta sodan lopputulokseen.
Viapori ei Klingen mukaan ylipäätään ollut Ruotsin käsissä mikään puolustuksellinen linnake, vaan se oli hyökkäystukikohta jollaiseksi se nimenomaan oli rakennettukin. Vielä Suuren Pohjan sodan jälkeen Ruotsissa oli haviteltu Uudenkaupungin rauhassa menetettyjen alueiden ainakin osittaista takaisinvaltaamista ja aloitettu siinä tarkoituksessa vuosien 1741 ja 1788 sodat, joissa sillä ei kuitenkaan ollut mitään menestyksen mahdollisuuksia. Suomalainen eliitti ymmärsi ajan merkit paremmin ja oli siksi valmis alistumaan valtaukseen, vaikka se yleisesti pitikin G.M. Sprengtportenia isänmaanpetturina eikä innostunut tämän ”aatelistasavaltalaisista” ajatuksista, (jotka eivät vielä tarkoittaneet kuninkaan korvaamista tasavallalla). Viimemainittu on ilmeisesti Klingen ikioma käsite, jota hän olisi voinut enemmänkin avata. Ainakaan sen googlaaminen ei suomeksi tuottanut yhtään viitettä.
Suomen eliitin reaalipoliittinen asennoituminen Venäjän alaisuuteen siirtymiseen koitui lopulta ensimmäisen oman valtakunnallisen hallintonsa ja vähitellen laajentuneen autonomian saaneen Suomen onneksi, jopa paljon suuremmassa määrin kuin kukaan edes osasi aluksi odottaa tai toivoa. Lopputulema kuitenkin oli, kuten Klinge sen ilmaisee, se että syntyi kaksi Ruotsia ”joista toisen nimenä oli Suomi”. Ilmaus voi olla myös elegantti tapa riisua aseista niitä kriitikoita, jotka ovat pitäneet Klingen keisariajan historiantulkintoja aivan liian venäläismyönteisinä ja Ruotsi-kriittisinä.
Klingen teos ei perustu uuteen tutkimukseen, vaan nojaa laajasti ja kattavasti olemassaolevaan kirjallisuuteen, jota tekijä osaa käyttää ajatuksia herättävällä ja ehkä vähän provosoivallakin tavalla. Vaikka kirja joissain suhteissa muistuttaa enemmän esseekokoelmaa – erillisinä esseinä toimisivat esimerksiksi Frans Mikael Franzenin elämän tai tanssiaisten merkityksen kuvaus – kuin kattavaa ja systemaattista historiankirjoitusta, saa siitä kuitenkin erinomaisen kuvan Suomen synnystä Napoleonin ajan myllerryksissä. Klingen maneereihin tottumaton voi niistä ehkä ärsyyntyä, mutta niihin kannattaa suhtautua kirjoittajan aitouden takaavina tavaramerkkeinä.
Maaliskuu 2009
