Vaikea Valkovenäjä
Valkovenäjän pääkaupunki Minsk on lähempänä Helsinkiä kuin Rovaniemi, mutta voisi sijaita yhtä hyvin maapallon toisella puolella, siksi vähän suomalaiset tuntevat maata ja välittävät siitä. Sama koskee tosin lähes kaikkien muidenkin maiden Valkovenäjän tuntemusta ja kiinnostusta. Valkovenäjästä tuli yhdessä yössä Neuvostoliiton hajottua uusi itsenäinen valtio, pyytämättä ja yllätyksenä. Sen halua ja kykyä itsenäisyytensä säilyttämiseen on koko ajan epäilty ja odotettu, että pitkälle viety suunnitelma Venäjän ja Valkovenäjän liittovaltiosta tulisi merkitsemään kymmenmiljoonaisen Valkovenäjän paluuta äiti-Venäjän helmoihin.
Valkovenäläis-juutalaista sukujuurta oleva Grigory Ioffe on syntynyt Moskovassa ja viettänyt siellä elämänsä ensimmäiset vuosikymmenet. Sekä Venäjän että Valkovenäjän oloja ja historiaa niin tutkijana kuin entisenä neuvostokansalaisena hyvin tunteva Ioffe on Neuvostoliiton romahduksen jälkeen päätynyt professoriksi Radfordin yliopistoon Yhdysvalloissa.
Valkovenäjän alue – jolla ei selkeitä omia rajoja ole ennen neuvostotasavallan aikaa koskaan ollut – on historiallisesti ollut monien kansojen ja kielten kohtaamispaikka Liettuan, Puolan ja Venäjän välimaastossa ja sen asukkaista huomattava osa oli juutalaisia, aina Hitlerin joukkojen tuloon saakka. Historia ei ole jättänyt kovin paljoa tilaa selvän valkovenäläisen identiteetin muodostumiselle. Myöskään venäjän, ukrainan ja puolan kielten välimaastoon jäävä valkovenäjän kieli – jota vain alle 20 %:n vähemmistö valkovenäläisistä osaa ja vielä pienempi osa säännöllisesti käyttää – on ollut pitkään tunnustamaton ja monien mielestä vain murrekummajainen, ja sen ensimmäinen kielioppi julkaistiin vasta vuonna 1918. Siksi se miten Ioffe kirjansa alussa käy laajasti läpi niin Valkovenäjän historiaa kuin kielioloja on useimmille lukijoille varmasti täysin uutta tietoa.
Ioffen perusteesi on kuitenkin poliittinen ja asettaa kyseenalaiseksi Yhdysvaltain ja soveltuvin osin myös muun lännen ja EU:n suhtautumisen Valkovenäjään sellaisena kun se ilmenee Valkovenäjän leimaamisessa ”Euroopan viimeiseksi diktatuuriksi” ja tähän perustuvissa Lukashenkan hallintoon kohdistetuissa sanktioissa. Tällainen demonisointi ei Ioffen mielestä ole perusteltua, sillä Valkovenäjän demokratian puutteista ja vaaleihin liittyvistä väärinkäytöksistä huolimatta – joita Ioffe ei suinkaan kiistä – Alexander Lukashenka on kuitenkin kansansa enemmistön aidosti kannattama populistinen johtaja, jonka ei tarvitsi turvautua minkäänlaiseen vaalivilppiin tullakseen edelleen valituksi.
Lukashenkan kannatus perustuu siihen, että asiat Valkovenäjällä ovat ihmisten suuren enemmistön mielestä hyvin ja olot selvästi paremmat ja vakaammat kuin Venäjällä tai oranssivallankumouksen kokeneessa Ukrainassa. Tyytyväisyys ulottuu myös ja nimenomaan siihen, ettei maassa ole toteutettu sellaista uusliberalistista yksityistämisohjelmaa tai muuta politiikkaa, joka olisi synnyttänyt uusia oligarkkeja ja johtanut tuloerojen rajuun kasvuun. Hajanainen oppositio ei ole uskottava eikä sen ohjelma, siltä osin kun se edustaa valkovenäläiseen kieleen ja Venäjästä erottautumiseen perustuvaa eliitin nationalismia, vastaa valtaenemmistön näkemyksiä ja odotuksia. Iso osa Lukashenkan vastustusta perustuukin Ioffen mielestä siihen, että tämä on liian rahvaanomainen ja huonosti käyttäytyvä populisti, mikä kuitenkin on politiikan ohella yksi avain Lukashenkan vankkaan asemaan.
Ioffen mukaan on myös virhe aliarvioida Lukashenkan politiikkaa suhteessa Venäjään, johon hän vähitellen ja erityisesti Valkovenäjälle edullisten kaasu- ja öljytoimitusten vähetessä ottanut etäisyyttä, samalla kun hän hakee suhteiden normalisoimista EU:n ja lännen kanssa.
Demokratian ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen vahvistaminen on ja sen täytyykin olla keskeinen osa esimerkiksi Euroopan Unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa suhteessa kaikkiin maihin, mutta mikä on parhaiten tuloksia tuottava tapa toteuttaa sitä? Yksi virhe on ns. reaalipolitiikan nimissä suhtautua ymmärtävästi demokratian puutteisiin esimerkiksi Venäjän kaltaisissa maissa sen kansalaisia aliarvioivilla ja väheksyvillä viittauksilla historiaan ja kansan epäkypsyyteen. Ioffe puolestaan kiinnittää huomiota toiseen, yhtälailla kansalaisia aliarvioivaan suhtautumiseen Valkovenäjään liittyen, jos Lukashenkan kiistaton suosio mitätöidään sillä perusteella, että kansa vain tyhmyyttään ja tietämättömyyttään on sietänyt autoritaarista hallitusta.
Helmikuu 2009
(Kts. myös etusivun avaus ”Valkovenäjä” 21.1.09)
