Preussi ja preussilaisuus
Preussilaisuus käsitteenä on jäänyt elämään ihan omaa elämäänsä sen jälkeen kun Preussi hävitettiin hallinnollisena yksikkönä toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1947. Päätöksen sanelivat liittoutuneet, jotka yksimielisesti yhtyivät näkemykseen, joka enimmillään pani historiallisen Preussin piikkiin lähes kaiken sen pahan mitä Natsi-Saksa oli aikaansaanut ja ihmisten mielissä edustanut. Tämä sopi tietysti erityisesti itävaltalaisille, joiden maasta Adolf Hitler oli alunperin lähtöisin ja joiden joukosta rekrytoitiin suhteellisesti vähintään yhtä suuri osa natsi-pyöveleistä kuin muualtakin Suur-Saksan alueelta, ja jotka Sound of Musicin avittamana ovat onnistuneet luomaan kuvaa itsestään lähestulkoon vain natsien viattomina uhreina. Todellisuudessa liittoutuneiden päätös hävitti Preussin enää karttamerkintänä, sillä Hitler oli tehnyt lopun Preussin hallinnollisesta omaleimaisuudesta jo vuonna 1934.
”Alussa oli Brandenburg” on Cambridgen yliopiston historian professorin Christopher Clarkin kirjan alkulause, ja sen viimeinen lause on ”jäljelle jäi Brandenburg”. Väliin mahtuu kiehtova kertomus pohjoiseen Keski-Eurooppaan sijoittuvan valtion noususta ja häviöstä, joka valaisee hienosti koko maanosan historiaa. Kyse oli yhdestä hajanaisen Saksan pienestä ruhtinaskunnasta Berliinin ympärillä, jonka hallitsijasuvuksi Hohenzollernit vuonna 1412 nousivat. Brandenburgin hallitsija oli kuitenkin myös vaaliruhtinas, eli yksi niistä hallitsijoista joilla oli oikeus aina keisarin kuoltua kokoontua valitsemaan seuraava Hapsburg Pyhän Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan päämieheksi. Preussi alkoi rakentua paloittain vuodesta 1600 alkaen. 1600-luvun alussa syntyi Brandenburg-Preussin vaaliruhtinaskunta nykyisen Kaliningradin alueen maiden yhdistyessä Brandenburgin kanssa ja tästä tuli 1701 Preussin kuningaskunta. Preussin kuningas Wilhelmin julistautuessa Saksan valtakunnan keisariksi vuonna 1871 Preussi kattoi vähän päälle 60 prosenttia sekä Saksan uuden keisarikunnan pinta-alasta että väestöstä. Preussilaisia eivät olleet siis vain itäisen Saksan junkkerimaita asuttaneet luterilaiset, vaan heitä olivat myös Reininmaan katoliset, samoin kuin Preussiin liitetyt puolalaiset ja monet muut.
Kuten yksi historian tunnetuimmista preussilaisista, rautakansleri Bismarck sen ilmaisi, ei ajan suuria kysymyksiä ratkaistu, eikä myöskään Preussin laajentumista toteutettu ”puheilla ja enemmistöpäätöksillä vaan raudalla ja verellä”. Luottamus voimapolitiikkaan ei ollut mitenkään vain Preussin hallitsijoille ja johtajille ominaista, ja voi myös sanoa että pelkästään raudalla ja verellä ei Preussi olisi Saksan johtoon noussut.
Bismarckin ohella historian tunnetuimmat preussilaiset lienevät Preussia vuosina 1740–1786 kuninkaana hallinnut valistusajan itsevaltias Fredrik Suuri ja marsalkka Hindenburg. Tunnettuja preussilaisia, vaikka vähemmän ehkä preussilaisina tunnettuja, ovat myös Carl Clausewitz, Friedrich Hegel ja Karl Marx. Preussi ei ollut maailman kärkimaita vain armeijan ja sodankäynnin kehittämisessä, vaan tuotti myös muita uudistuksia ja filosofeja. Erilaiset ristiriitaisetkin piirteet ja ominaisuudet yhdistyivät kiehtovimmin Fredrik Suuressa, joka oli paitsi taitava ja häikäilemätön sodankävijä, myös siviilihallinnon uudistaja, aikansa lukeneimpia miehiä, Voltairen ystävä ja kulttuurin suojelija, itsekin kohtuullinen huilunsoittaja ja säveltäjä.
Preussi ei myöskään eurooppalaisten mittapuiden mukaan ollut mikään erityinen antisemitismin tyyssija. Vuoden 1812 asetus juutalaisten oikeuksista ei vielä merkinnyt täydellistä tasa-arvoa, mutta teki Preussista tässä suhteessa edelläkävijän muihin saksalaisiin maihin nähden. Myös esim. Preussin koululaitosta pidettiin 1800-luvun alkupuolella aikansa edistyneimpänä ja vapaamielisimpänä.
Jos Preussia välillä onkin historiankirjoituksessa ja historian populaarimyyttien rakentelussa tarpeettomasti demonisoitu, ei se maa mitään erityistä rehabilitaatiotakaan tarvitse. Tietynlainen rehabilitaatiohan alkoi jo viimeistään 60-luvulla. Siihen kuului Hitlerin vastaisen kesän 1944 salaliiton kuvaaminen jonkinlaisena peruspreussilaisena vastarintaliikkeenä, mutta yhtä lailla myös vanhan Preussin ydinalueita hallinneen DDR:n pyrkimys juhlia vanhan Preussin sankareita ja erityisesti preussilais-venäläistä Napoleonin vastaista liittokuntaa. Clarkin kirja ei suinkaan ole preussilaisuuden maineenpalautusyritys. Paremminkin se pyrkii tasapainottamaan ja suhteuttamaan sitä kuvaa Preussista joita stereotypioita – sekä Preussin puolesta että sitä vastaan – luonut ja ylläpitänyt aiempi historiankirjoitus on mieliin iskostanut. Tässä Clark myös onnistuu hyvin kiitettävällä tavalla.
Helmikuu 2009
