Latviasta tunteella
Jukka Rislakin Latvia-pamfletin lähtökohtana on Venäjän Latviaa vastaan suunnatun parjaus- ja disinformaatiokampanjan torjuminen ja sen väitteiden vääräksi osoittaminen. Tällaisia ovat mm. väitteet venäläisten ja vähemmistojen syrjinnästä, latvialaisten osuudesta sodanaikaiseen juutalaisten joukkotuhoon, Latvian vapaaehtoisesta liittymisestä Neuvostoliittoon sekä nyky-Latvian Venäjänvastaisuudesta ja korruptiosta.
Rislakki on pätevä toimittaja ja tehnyt myös historiantutkimuksen kriteerit hyvin täyttäviä kirjoja ja myös tämä kirja on huolella tehty ja lukemisen arvoinen paljon faktaa sisältävä teos. Sen käyttökelpoisuutta ja uskottavuutta Latvia-käsikirjana rajoittaa kuitenkin sen avoin osapuolisuus ja halu torjua venäläisten Latvian politiikkaan kohdistamat hyökkäykset ja tulkinnat Latvian historiasta. Rislakki esimerkiksi pitää latvian kieltä sillä tavoin uhanalaisena, että se oikeuttaa jyrkät toimet venäjän kielen aseman heikentämiseksi. Yhtenä argumenttina venäjän virallistamista vastaan käy esim. se, että se merkitsisi venäjän tuloa yhdeksi EU:n virallisista kielistä, ”mikä olisi 
Moskovan edun mukaista”. Varmaan niinkin, mutta sellainen näkemys ei ole kestävä, että kaikkea mikä olisi Moskovalle mieluista tulisi vain sen vuoksi aina vastustaa.
Latvian historian osalta en ole riittävä asiantuntija arvioimaan Rislakin kaikkien tulkintojen luotettavuutta, mutta niiden tendenssiä hän itsekään tuskin kieltää. Rislakki näkee paljon vaivaa esim. torjuakseen käsityksen latvialaisten merkittävästä osuudesta bolshevikkivallan pystyttämisessä Venäjällä. Lokakuun 1917 perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vaaleissa niissä osissa Latviaa, joita Saksa ei miehittänyt, bolshevikkien kannatus nousi kuitenkin peräti 58 prosenttiin. Tämän jälkeen äärivasemmiston kannatus väheni radikaalisti, mutta latvialaiset silti pysyivät balteista pitkään pro-bolshevistisimpina. Vaikka presidentti Ulmaniksen pehmeä diktatuuri – johon Rislakki suhtautuu perin ymmärtävästi – ei mahdollistanut enää vuoden 1934 jälkeen aitoja vaaleja, ei ole pienintäkään syytä epäillä etteikö ylivoimainen enemmistö latvialaisista olisi torjunut maansa liittämistä Neuvostoliittoon vuonna 1940.
Pakkoliitos Neuvostoliittoon ja vain vähän ennen Saksan armeijan Baltian valtausta toimeenpannut laajamittaiset kyyditykset Siperiaan johtivat siihen, että latvialaiset ottivat vastaan saksalaiset aluksi vapauttajina. Saksalaismiehityksen aikaiset tapahtumat ja niiden tulkinnat ovat edelleen vaikein osa Latvian historiaa. Latvialaisten mielestä esim. SS-legioonaan koottujen latvialaisten joukossa oli vain kourallinen aatteellisia natseja, enin osa oli mukana siksi että oman armeijan puutteessa he näin saattoivat taistella neuvostomiehittäjiä vastaan. Siksi iso osa latvialaisia edelleenkin haluaa muistaa heitä ennemmin sankareina kuin sotarikollisina.
Latviassa oli kuitenkin myös aitoja hitlerismielisiä. Saksalaisten vallattua Latvian maan n. 95 000 juutalaisesta arviolta 70 000 tapettiin, valtaosa jo vuoden 1941 loppuun mennessä. Se mikä oli latvialaisten osuus tässä joukkomurhassa on edelleenkin kiisteltyä. Rislakki haluaa korostaa, että se oli vähäinen ja rajoittui lähinnä Viktors Arajsin muutaman sadan miehen juutalaisia murhanneeseen ja synagogia polttaneeseen kommandoryhmään, sillä latvialaiset eivät olleet anti-semiittejä eikä Ulmaniksen hallitus ollut sitä, vaikka takavarikoikin juutalaisten omistamia yrityksiä ja eväsi heiltä mahdollisuuden päästä poliiseiksi tai hallintovirkoihin.
Omasta selkeästä puolen valinnastaan huolimatta Rislakki ei kuitenkaan ole suinkaan varauksettomasti hyväksynyt kaikkia latvialaistenkaan käsityksiä ja heidän tekojaan. Hän mm. kirjoittaa pitävänsä häpeällisenä parlamentin Saeman suhtautumista homojen ja lesbojen oikeuksiin ja tilannetta, jossa parlamentin enemmistö, ”joka ei koskaan buuaa edes suurimmille rikoksille ja epäoikeudenmukaisuuksille” huutamalla ilmaisi paheksumisensa viidelle näitä oikeuksia puolustaneelle kansanedustajalle. Myös venäläisten kohtelua hän jossain kohdin pitää kohtuuttomana ja korruptiota suoranaisena koko maan politiikkaa näivettävänä vitsauksena.
Ruotsalainen kaikkien Baltian maiden tilaa pitkään seurannut ja arvioinut toimittaja Arne Bengtsson jatkaa omassa kirjassaan siitä, mihin Rislakki omansa lopetti ja käy hyvin perusteellisesti läpi uudellen itsenäistyneen Latvian poliittisen korruption luonnetta ja kehitystä sekä maan taloutta hallitsevien oligarkkien asemaa ja vaikutusvaltaa. Se ei ole kovin mieltä ylentävää luettavaa. Bengtson paneutuu myös Baltian maiden historiaan ja pyrkii erittelevästi arvioimaan erityisesti toisen maailmansodan aikaisia tapahtumia ja juutalaisten kohtaloa. Liettuassa juutalaisia oli yli kaksi kertaa enemmän kuin Latviassa ja heidät tuhottiin vielä täydellisemmin kuin Latviassa.
Viroa Bengtsson käsittelee Latviaa ja Liettuaa vähemmän julkaistuaan vähän aiemmin juuri Viroa käsitelleen kirjansa ”Bronssoldatens hämnd”. Osansa Bengtssonin kriittisyydestä saa kuitenkin myös Viron presidentti Tomas Hendrik Ilves, joka ei ole emigranttitaustastaan huolimatta – toisin kuin Bengtssonin mielestä Latvian edellinen presidentti Vaira Vike-Freiberga – valmis käsittelemään venäläisvähemmistön asemaa vailla omakohtaisia miehitysajan kokemusten aiheuttamia rasitteita, vaan on ylimielisellä suhtautumisellaan Venäjän kieleen edelleen vieraannuttanut maassaan asuvaa suurta venäjänkielistä vähemmistöä. Ilves joutui kuitenkin siloittelemaan lausuntoaan, jossa hän torjui kysymyksen aikeistaan opetella Venäjää sillä perusteella, että se merkitsisi antautumista ja alistumista viidenkymmenen vuoden miehitykseen, vakuuttaen ettei hänen tarkoituksenaan ollut loukata kenenkään tunteita tai äidinkieltä. Bengtsonin tekemässä haastattelussa esitetyn korjauksen tehoa rajoitti se, että se julkaistiin presidentin kotisivulla vain viroksi ja englanniksi, sillä venäjänkielellä ei Viron presidentin kotisivua voi seurata.
Ei ole syytös eikä tuomio kun toteaa, etteivät Latvia ja Viro ole onnistuneet vähemmistöjensä integroinnissa. Toisin kuin Liettuassa – missä venäjänkielisten osuus on toki oleellisesti vähäisempi kuin muissa Baltian maissa – eivät venäjänkieliset saaneet automaattisesti kansalaisuutta maitten uudelleen itsenäistyessä, vaikka huomattava osa ellei enemmistö heistäkin kannatti itsenäisyyttä kansanäänestyksissä, jotka koskivat näiden maiden eroa Neuvostoliitosta . Monet latvialaiset ja virolaiset pitävät venäläistä vähemmistöään potentiaalisena valtionvastaisena viidentenä kolonnana. Surullisinta on, että tällaiselle epäluulolle perustuva politiikka on saanut itse itseään toteuttavan ennusteen luonteen.
Joulukuu 2008
