Uusi kidutusideologia
Tätä kirjaa ei voi lukea tuntematta suurta pahoinvointia ja kuvotusta. Se ei aiheudu siitä, että kirjassa olisi yksityiskohtaisia kuvauksia kidutusmenetelmistä ja – tilanteista. Niitäkin kirjassa on, mutta Gardell käsittelee niitä niillä revittelemättä kirjassaan, joka on kirjoitettu lähes kliinisen viileään tyyliin. Siinä on myös sen teho.
Kidutus on kuulunut hyväksyttävänä osana lainkäyttöön niin antiikin Kreikassa kuin Rooman valtakunnassa ja jokseenkin kaikissa keskiajan yksinvaltiaiden valtakunnissa. Vasta valistusaika teki siitä laillisesti hyväksyttynä käytäntönä lopun. Tähän meni runsas sata vuotta. Kidutus kiellettiin esim. Ruotsissa 1734, Preussissa 1754, Ranskassa 1789, Venäjällä 1801 ja Sveitsissä 1851. Kidutus ei todellisuudessa ole koskaan kokonaan kadonnut sen kieltäneistä maista, kuten mm. Amnesty Internationalin vuotuiset raportit kertovat. On maita, joissa se on muodostunut tosiasialliseksi, joskin tunnustamattomaksi osaksi lainkäyttöä. On myös maita, joissa se on ollut valistusajan jälkeenkin nimenomaisesti laillistettua, kuten Stalinin Neuvostoliitossa tai tämän päivän Israelissa. Nyt jälkimmäiseen ryhmään on liittynyt myös Yhdysvallat.
Se mikä aiheuttaa voimakkaimman kuvotuksen kirjaa lukiessa on se moraaliton juridiikan vääntely ja selittely, jolla Bushin hallinnon korkeimmat viranomaiset varapresidentti Cheneystä, puolustusministeri Rumsfeldistä ja oikeusministeri Gonzalesista alkaen ovat pyrkineet mitätöimään sekä Yhdysvaltain että kansainvälisen oikeuden säädökset ja sopimukset ja legitimoimaan Abu Ghraibin, Guantanamon ja muiden amerikkalaisten kolmansissa maissa ylläpitämien ja käyttämien vankileirien olemassaolon ja siellä käytetyt kuulustelumenetelmät. Näistä menetelmistä ja siitä pidempään jatkuneesta natsien lääketieteelliset keskitysleirikokeilut mieleen tuovasta kehitystyöstä joilla näitä on hiottu, on Gardellin kirjassa myös yksityiskohtaisia kuvauksia.
Gardellin kirjan luettuaan on hyvin vaikea uskoa, että maailmanlaajuista huomiota saaneet kuvat Abu Ghraibin vankilasta olisivat kertoneet vain yksittäisistä ylilyönneistä. Paremminkin on kyse johdonmukaisesta Gardellin ”liberaaliksi kidutusideologiaksi” kutsuman ajattelutavan soveltamisesta, mistä kertoo sekin että tapaukset on kuitattu saattamalla muutama alempiarvoinen sotilas vastuuseen ilman, että korkeampien viranomaisten vastuuta olisi edes selvitetty.
Sivistyneessä ja ihmisoikeuksia tinkimättä kunnioittavassa maailmassa ei kidutusta voi missään olosuhteissa pitää hyväksyttävänä. Siksi ei edes pitäisi antautua keskusteluun siitä, millaisissa tilanteissa se kuitenkin voisi olla ”tuloksia” tuottavaa, millä amerikkalaisten kidutusjuristien argumentoinnissa tarkoitetaan sellaisen tiedon selville saamista, jolla voidaan ennaltaehkäistä uusia terroritekoja. Vaikka tällaisessa utilitaristisessa argumentoinnissa vain tulokset ovat merkitseviä, on siihen useimmiten sisäänrakennettu myös implisiittisesti käsitys, että kidutuksen kohteeksi joutuvat ihmiset olisivat jo lähtökohtaisesti syyllisiä tai ainakin omilla valinnoillaan ja toimillaan itse perinteisen oikeusturvan ulkopuolelle asettuneita ihmisiä.
Kummallekaan käsitykselle ei Gardell löydä perusteita eikä näyttöjä. Päinvastoin, on amerikkalaisten omistakin tiedoista luettavissa, että suurin osa Guantanamoon joutuneista ihmisistä – joista nuorimmat ovat olleet alle 15 vuotiaita ja vanhimmat yli 80 – on joutunut vangiksi hyvin sattumanvaraisin perustein, ei vähiten siksi että Yhdysvaltain politiikkaan on kuulunut runsaiden palkkioiden maksaminen amerikkalaisille toimitettujen ”terroristien” kiinnottamisesta, mikä esim. Afganistanissa on tarjonnut mahdollisuuden sekä pika-ansioihin että vanhojen kalavelkojen maksamiseen.
Olisi mielenkiintoista tietää, miten Alexander Stubbin paljon mainostettu Helsinki City-maraton olisi sujunut, jos hän Condoleezza Ricen säärien asemesta olisikin ajatellut Condin puolustamien menetelmien uhreja Guantanamossa.
Lokakuu 2008
14.10.2008
